Tarinani

Olipa kerran tyttö, joka taisteli vaikeaa masennusta vastaan. Tai oikeastaan nuori nainen, joka ei vielä osannut kutsua itseään niin. Kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden ikävuoden puolivälissä elämänmatkallaan.
Niin, hän taisteli masennusmörköä vastaan. Mörkö hyppäsi matkalle mukaan reilu vuosi takaperin. Elämä muuttui silloin huolettomasta ja onnellisesta taisteluksi pimeyden voimia vastaan. Ennen sitä mukaan oli jo tarttunut syömishäiriö. Niinä aikoina päivän tavoitteet onnellisen ystävien rikastaman elämän rinnalla olivat vaa'an lukemat, jotka määrittivät onnistumisen ihmisenä. Hänen elämänsä oli salailua, itsensä rääkkäämistä aliravitsemuksella ja pakonomaisella liikkumisella. Ja vaikka ne pahimmat ajat syömishäiriön kanssa ovat nyt hänen elämässään ohitse, ääni päässä syyttää painon noususta ja pakottavan kontrollin puuttumisesta. Ikään kuin elämä ei olisi hallinnassa, kun sairas kontrolli puuttuu ja tapahtuu lipsumisia väärään suuntaan.
Mutta siinä oli syömishäiriömörön osuus tästä tarinasta, ja on aika palata tarinan alkuperäiseen aiheeseen. Matkaan masennuksen kanssa.
Tämän mörön kuiskauksissa oli tummempi kaiku. Kaiku, joka kuiskaili, että et sinä kuitenkaan selviä. Sitä ennen se oli salakavalasti, pikkuhiljaa tyhjentänyt saavin, josta ammennetaan voimavaroja elämään ja tähän taisteluun. Se loi muuria pahan olon ympärille, sen peittämiseksi. Se kielsi kertomasta kenellekään, että se oli saamassa elämänpainissa niskalenkkiotetta. Viimeisillä voimillaan tyttö nakersi muuriin reikiä yrittäen valoittaa tilannetta auttavalle taholle. Mutta tämä vahva voima aiheutti syyllisyyttä ja häpeää, jotka tukkivat muuriin nakerrettuja reikiä, ja kielsivät tyttöä kertomasta kenellekään siitä, että voimavarojen saavissa oli enää muutama tilkka pohjalla.
Masennusmörkö oli vienyt tytön pohjalle jo monia kertoja. Tyttö ei enää pysynyt laskuissa, kuinka monta kertaa hänen oli täytynyt lähteä turvaan lukittujen ovien taakse. Siitäkin se osasi syyllistää ja tuottaa häpeää, käyttäen näitä tunteita rakentamaan esteitä avun hakemiseen. Ja siihen, että olisi rehellinen muille, tai edes itselleen siitä, että vaihtoehdot olivat vähissä.
Lopulta se sai tytön voimat hupenemaan niin, että että tyttö sortui toteuttamaan sen syöttämiä pakonomaisia ajatuksia. Ensin viiltämään. Sitten se vei tytön viimeisen oljenkorren, toivon. Sen jälkeen mörön oli helpompi saada toteuttamaan vahvinta toivettaan, ja tyttö kippasi kerralla kymmenkertaisen annoksen lääkettään.
Mutta tytöllä oli vielä viimeinen oljenkorsi käytettävissään. Kuolemanpelko. Se auttoi häntä kertomaan ystävälleen tapahtuneesta, ja tilanne voitiin vielä korjata. Tuo sama voima sai lopulta kertomaan myös jäähyväisvideosta, ja suunnitelmista toteuttaa se lopullisin.
Tällä hetkellä tyttö on jälleen lukittujen ovien tuomassa turvassa. Mutta taistelu jatkuu edelleen. Tytön läheiset ovat saaneet lopulta kuulla tilanteesta. He kertoivat, että hän on heille tärkeä ja rakas, eivätkä he halua luopua hänestä.
Nyt tyttö taistelee edelleen, mutta hänellä on paljon kysymyksiä. Mikä merkitys hänen elämällään on? Mitä hän on tehnyt väärin, koska hän on taas pohjalla? Miksi hänen täytyy kärsiä loputtomasti siksi, etteivät läheiset joutuisi kärsimään? Pystyykö hän irrottautumaan niskalenkkiotteesta? Onko tämä vain viivytystaistelua, onko lopulta lopputulos sama?
Tyttö yrittää parhaillaan pitää kynsin ja hampain kiinni rehellisyydestä, ettei valhe antaidi tilaisuutta mörölle voittaa. Jaksaa eteenpäin hengenveto kerrallaan. Kasvattaa sitä heikkoa toivonkipinää, jotta vielä jonain päivänä se syttyisi lämmittäväksi roihuksi.

Rikottu

Kirjoitan pitkästä aikaa, eikä luvassa ole mikään iloinen teksti.
Mulla menee taas huonosti. Tuntuu kuin edessä olisi umpikuja: silmänkantamattomiin pystysuoraa sileää vuorenseinämää, jossa ei ole mitään mihin tarttua. Pari viikkoo sitten tää alko, syvimmästä viillosta tähän mennessä, joka tikattiin. Avohoitoa tiivistettiin. Kunnes viime viikon lopulla tuli kunnon romahdus. Kaivoin lääkkeet kaapista, kuvasin itkien jäähyväisvideon. Mutta kuitenkin pystyin taistelemaan ajatusta vastaan..muutaman päivän. Toissailtana en vain enää jaksanut, ja otin yliannostuksen. Säikähdin, herätin ystävän joka soitti ambulanssin. Päivystyksessä hiilet naamaan ja seuraavana päivänä kotiin.
Tänään oli sitten se hoitoneuvottelu. Kerroin tästä kaikesta, ja lopulta päädyttiin osastohoitoon. Mahdollisimman lyhyeen sellaiseen.
Täällä olen sitten ollut tämän päivän. Itkenyt, kieriskellyt tuskissani ja nappaillut tarvittavia lääkkeitä. Kuunnellut musiikkia. Ja miettinyt että lähtisin vain pois toteuttamaan se lopullisimman. En jaksa enää ammentaa toivoa mistään. Tuskissani olen yrittänyt purra itseäni, mutten ole vienyt sitä loppuun saakka. Ja välillä katunut tänne tuloa, kun ei ole mahdollisuutta tehdä sitä lopullisinta.
En tiedä onko minulla enää tulevaisuutta.
EDIT. Näin tänään lääkäriä ja tehdään lääkemuutoksia. Toivo täytyy nyt vain kaivaa esiin!

Mietelmiä

Alla kirjoituksia sairaala-ajalta
Pelko kutoo verkkoihinsa.
Syyllisyys omasta huonoudesta,
epäonnistumisista taistelussa ahdistusta vastaan.
Häpeä epäonnistumisista ja takapakeista.
Häpeä sairaudesta.
Leimautumisen pelko.
Ahdistus, joka puristaa rintaa,
ja muuttuu tuskaksi ja epätoivoksi,
tekee toimintakyvyttömäksi.
Taistelutahto ja halu luovuttaa pyrkivät pintaan vuorotellen,
syrjäyttäen toisen tieltään.
 Halu pärjätä, ja samaan aikaan pelko pärjäämättömyydestä.
Syyllistävät sanat auttavalta taholta kasvattavat
jo valmiiksi kalvavaa syyllisyyttä.
Tunne siitä, ettei minua voida auttaa,
sillä kaikki on jo kokeiltu.
Kaipuu ikuiseen rauhaan.
Suojelusenkelini, mikset nouda jo?

Haluaisin vain luovuttaa ja kuolla.
Tunnen itseni liian pelokkaaksi ja toivottomaksi.
Viiltäminen houkuttaa.
Päivän innokkuus ja voimat ovat kadonneet.
Miksi olen niin huono, että olen joutunut sairaalakierteeseen?
Näen edessäni vain mustuutta, ja pelkoa.
Pakko vain pärjätä.
Haluaisin vain kirjoittaa jäähyväiskirjeen.
Miksi koskaan aloitin tämän kaiken syömishäiriöllä?

Läheisten tuska ja itsemurhan seuraukset raastavat.
Ahdistus tuo mukanaan toivottomuuden.
Paine kotiutumisesta ahdistaa ja pelottaa.

Paluu arkeen

Tänään oli (toivottavasti) viimeinen päiväni osastolla. Lisäsin sanan toivottavasti siksi, että aina, kun olen hehkuttanut viimeistä viikkoa, päivää, yötä sairaalassa, on tullut takapakkia, ja kotiuttamista on siirretty. Mutta nyt siis tilanne on se, että olen viikonlopun kotona, ja maanantaina käyn vielä osastolla hoitoneuvottelussa, ja tarkoituksena on silloin uloskirjata minut osastolta. Palaveriin tulee osaston lääkärin ja hoitajan lisäksi avohoitajani sekä joku tehostetusta avohoidosta.
Mutta, siirrytäänpäs ajassa hieman taaksepäin. Miten viime ajat ovat menneet? Viime viikonlopun olin kokonaan lomilla, ja se meni hyvin. Tarvittavia lääkkeitä ahdistukseen ei mennyt kuin kaksi koko viikonlopun aikana, mikä on vähän minulle. Olin perjantain ja lauantain aikalailla menossa pääasiassa ystäviä tavaten ja aikaa viettäen. Sunnuntaina olin kämppikseni kanssa vain kotona rauhoittumassa, ja palasin iltakuudeksi takaisin osastolle.

Sitten tämän viikon maanantaina alkoi viikkoni päiväpotilaana. Se päivä osastolla oli tynkä, lähdin jo aamupäivästä tapaamaan avohoitajaani. Hetkeä ennen lähtöä osastolta oloni vaikeutui, ja bussissa pidättelin jo kyyneleitä. Päästyäni avohoitajan luo purskahdin itkuun, ja kerroin itsetuhoisista ajatuksistani, jotka pyörivät mielessäni. Kerroin, että itkin sitä tuskaa, mitä itsemurhani aiheuttaisi läheisilleni, ja sitä etten saisi nähdä kummilasteni ja muiden sisarustenlasteni kasvavan. Mietin vanhempiani, sisaruksiani ja ystäviäni ja heidän suruaan, kun he saisivat kuulla minun tehneen sen lopullisen ratkaisun. Itkin myös sitä, etten vain enää jaksa taistella. Hoitaja oli huolissaan ja kysyi, onko minun turvallista mennä kotiin. Keskustelu kuitenkin helpotti oloani, ja vakuuttelin pärjääväni.

Lähdin kotiin helpottuneena ja paremmalla mielellä. Myöhemmin päivällä tuska kuitenkin paheni, ja itkin pitkään. Illalla jäädessäni yksin kotiin itsemurha-ajatukset yltyivät niin voimakkaiksi, että kuvasin läheisiäni varten jäähyväisvideon. Monen tunnin itkemisen jälkeen päätin, että on tullut minun aikani lähteä. Edelleen itkien etsin sheiverin, hajoitin sen ja asetin sen rannettani vasten tarkoituksenani vetää ranteista valtimot auki. Siinä kohden kuolemanpelko kuitenkin esti minua tekemästä sitä, ja laitoin terät pois. Jatkoin itkemistä toivoen, että voisin vain kuolla.

Tiistai-aamuna menin jälleen osastolle (päiväpotilaana olin osastolla klo 9-16), ja jutellessani hoitajan kanssa kerroin edellisillan tilanteesta. Hoitaja oli hieman huolissaan, ja kyseli, pärjäänkö kotona. Vakuuttelin pärjääväni. Kuitenkin jälleen illalla tuska yltyi suureksi ja hallitsemattomaksi tuoden itkun mukanaan. Soitin osastolle, mutta en oikeen osannut kertoa voinnistani tarpeeksi hyvin, ja puhelu päättyi lyhyeen. Itkun jatkuessa muistin edellispäivältä jääneet terät. En jaksanut enää välittää seurauksista, vaan otin niistä yhden, ja viilsin jalkaani syvän haavan, edellisen arven päälle. Tajusin melko pian, että nyt tuli tikkaukseen lähtö. Ystäväni lähtivät käyttämään minua päivystyksessä tikattavana, josta minut ympäripuhuttiin osastolle, pakkohoitolähetekin mainittiin. Samalla kävi ilmi, että rankka liikunta on kielletty kaksi viikkoa, mikä oli minulle iso pettymys. Tiistai-illasta torstaipäivään olin siis jälleen osastolla yötkin,vaikka olin juuri sunnuntaina hehkuttanut viimeistä yötä osastolla.

Mutta siinä tiivistetystä, tosin pitkästi viikon tapahtumat. Hyviäkin päiviä viikkoon on mahtunut, keskiviikkona ja torstaina olen saanut viettää aikaa ihanien ystävien kanssa.

Tämän viikonlopun olen yksin kotona, kämppikseni on reissussa. Olen turvannut tilannettani kutsumalla ystäviä yökylään. Opettelen nyt yksinoloa pieni pala kerrallaan. Tänään olen ollut useamman tunnin yksin kotona ja romahduskin siihen on mahtunut, mutta enää en pidä itsemurhaa vaihtoehtona, vaikka pahimpaan tuskaan väsyessä tulee myös itsetuhoisia ajatuksia. Ne ovat kuitenkin vain ajatuksia, ja yritän jaksaa muistaa vaikeina hetkinä sen, että sekin menee ajallaan ohitse. Välillä se on hyvin vaikeaa, mutta toivon sen helpottuvan päivä päivältä.

Nyt lähden tapaamaan ystäviäni, ja toivon, että selviän viikonlopusta :)

Kuulumisia

En ole päivittänyt blogia pitkään aikaan. Nyt ajattelin vähän päivittää tilannetta.

Viime ajat ovat menneet vaihtelevasti. Itsensä vahingoittamista on ollut jonkin verran. Viime viikolla poltin käteeni tupakilla vanhan paloarven päälle uuden palovamman, koska ahdistus oli kova, ja osaston henkilökunnalta en saanut tukea, vain tarvittavaa lääkettä ja tilanteeseen sopimattomia vinkkejä. Olin lukenut omakannasta, että jos itsensä vahingoittamista vielä ilmenee, ylläpitosähköhoito lopetetaan. Joten viime keskiviikkona, kun menin sähköhoitoon, sähköhoidosta vastaava lääkäri kertoi, että sähköhoito lopetetaan, koska toivottua vastetta ei ole saatu, ja muistiongelmat ovat olleet hankalia. Toisaalta olin pettynyt itseeni, että tyrin tilanteen, mutta toisaalta sähköhoidon loppuminen oli helpotus. Sähköhoitopäivinä täytyy olla aina jonkun seurassa seuraavaan aamuun saakka, ja opiskelu olisi ollut hankalaa muistiongelmien vuoksi. Nyt odotan kovasti sitä, että muisti alkaisi palautua.

Muistin pätkiminen aiheuttaa kiusallisia tilanteita, koska en halua kaikille puolitutuille kertoa, että en sähköhoidon vuoksi muista asioita. Jotkut perusasiat, kuten tuttujen opiskelu/työpaikat ovat unohtuneet, ja tuntuu tyhmältä kysellä niitä, kun toinen olettaa että tietäisin.

Pitkä sairaalahoitojaksoni on loppumaisillaan. Tällä viikolla pääsen keskiviikosta torstaihin kotilomille, samoin viikonlopuksi. Ensi viikon olen päiväpotilaana, eli sairaalassa olen klo 9-16. Ensi viikon perjantaina olisi tarkoitus kotiutua.

Kotiutuminen jännittää. Mitä jos en selviäkään ahdistuskohtauksista? Mitä jos teen itselleni jotain epätoivon hetkinä? Olen tullut yksiltä kotilomilta ensimmäisenä iltana ambulanssilla takaisin otettuani yliannostuksen Diapamia. Sen vuoksi aiemmin suunniteltu kotiutuminen on siirtynyt tähän asti.

Tällä hetkellä poden flunssaa, ja minulla on todella paha yskä. Kärvistelen, yskin ja ravaan tupakilla. Olen yrittänyt vähentää tupakointia, mutta sairaalassa se on vaikeaa. Ja yskin joka tapauksessa.

Olen tehnyt suunnitelmia jatkoon, niistä tuonnempana..

Sähköhoitoa ja kotilomia

Sähköhoidon 7.kerta oli eilen. Samalla sain kuulla lääkäriltä, että koska vastetta ei ole vielä tullut, yhdeksän kerran sijaan annetaankin ainakin 12 kertaa. Samoin kuulosti, että elokuu saattaa mennä osastolla. Kaverin häihin pääsy on siis tällä hetkellä vaarassa, mutta teen kaikkeni että sinne pääsisin. Pettymyksen määrää ei voi kuvailla, jos sinne en pääsekään.
Kotilomilla on ollut muuttohommia. Päällisin puolin kaikki on mennyt hyvin, mutta ahdistus on ollut jatkuvasti läsnä. Enkä ole osannut sitä läheisilleni purkaa. Pettymyksen määrää jälleen, kun iloisen sairaalatauon sijasta onkin ollut vaikeaa. Mahdollisuuksia itseni vahingoittamiseen olen kaavaillut, mutta nyt onneksi järki on astunut mukaan. En kai halua takapakkia parantumisessa ja lomien saannissa tai lisää arpia kehooni?
Koetan nyt vain saada järkevämmillä tavoilla, kuten tarvittavilla lääkkeillä ja touhuamisella saada ajatuksia muualle.
Pienin askelin eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Viimeistä kertaa osastolla

Päädyin suljetulle osastolle jälleen. Mikä tähän johti?
Koko kesä on ollut vaikeaa. Sinnittelyä. Hyvät päivät tuntuu voivan laskea yhden käden sormilla. Toki huonoihinkin päiviin mahtuu myös hyviä hetkiä.

Olen viime aikoina miettinyt, onko viimeisen vuoden sinnittely koulun kanssa osastojaksojen välillä aiheuttanut sen, että kesän koittaessa sairaslomineen uuvuin täysin. En ole jaksanut tehdä oikein mitään. Kaikkeen on täytynyt pakottaa itsensä, eikä kivoistakaan jutuista ole osannut nauttia.

Tiedän, että myös osa tutuistani lukee blogia, ja toivon, ettei tämä seuraava teksti järkytä liikaa. Haluan kuitenkin pitää blogiani niin, että voin puhua avoimesti kaikesta. Lukeminen siis omalla vastuulla ;)

Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni koko kesän, voimistuen viime viikkoina. Eilen illalla sitten kävi niin, että illalla, kun olin hetken yksin kotona, ahdistus hyökyi yli. Itkin ja kirjoitin jäähyväiskirjeen läheisilleni. Hain lääkkeitä ja sulkeuduin niiden kanssa huoneeseen. Itkin ja katsoin lääkepakkauksia. Niillä saisi hengen itseltään. Muistin ystäväni kanssa tehdyn sopimuksen viiltelyä koskien. Soitin hänelle itkunsekaisen puhelun siitä, mitä olin tekemässä. Hän oli huolissaan, ja halusi olla kanssani puhelimessa, kunnes äiti tuli kotiin. Sitten kerroin äidille, että suunnittelin ottavani yliannostuksen. Äiti itki, ja sanoi että älä tee sitä, että he eivät halua menettää minua. Itkettiin siinä sitten koko ilta.

Päätettiin, että osasto on minulle parempi paikka. Lähdettiin kotikaupunkini päivystykseen. Päivystyksen kautta osastolle, ja täällä nyt sitten ollaan. Ilman ulkoilulupia, koska en luota tällä hetkellä siihen, että voisin olla viiltelemättä, jos minulla on mahdollisuus päästä yksin kauppaan.

Näin tänään lääkäriä. Päätöksiä tehdään kuulemma huomenna tiimissä, jossa on useampi asiantuntija. Saan tietää jatkosta siis perjantaina. Pelottaa, mitä tuleman pitää. Lääkäri kysyi, onko minulla toivetta osastohoidon pituudesta. Sanoin, että haluaisin saada asiat sille mallille, että pärjään kotona ja että tämä olisi viimeinen osastojaksoni. Puhuttiin myös uudelleen aktivoituneesta syömishäiriöoireilusta. Lääkäri ehdotti hoitosopimusta asian suhteen, mutta hoitaja sanoi että seurataan. Syöminen on vaikeaa, tänäänkin olen ollut nälkäheikotuksessa suurimman osan päivästä.

Osastolla aika kuluu hitaasti. Ei tekemistä, ahdistus kokoajan läsnä. Taistelen jatkuvasti sitä vastaan, etten vahingoittaisi itseäni. Toivon, että illan aikana saisin keskustella jonkun hoitajan kanssa. Kynnys mennä kysymään on suuri, mutta yritän illan aikana saada sen onnistumaan. Itkettää, mutta itku ei vain tule.

Välillä vain tuntuu, että haluaisin luovuttaa. Kuitenkin tänään, kun sain puhuttua itkunsekaisesti hoitajan kanssa syyllisyydestäni siitä, että olen jälleen täällä ja pelosta, voidaanko minua enää auttaa, oloni helpottui ja ilta on ollut helpompi. Taistelutahtoni heräsi jälleen. Koetan nyt vain ottaa päivän kerrallaan ja odottaa perjantaita, jolloin saan kuulla jatkosta.

Ajatusvirtaa

Olen epäonnistunut.
Paranemisessa.
En osaa elää.
Syyttävä ääni päässäni haukkuu
kun en uskalla tehdä sitä lopullista ratkaisua.
Tuntuu, että osastohoitokertoja on jo liian monta.
Tuntuu, että otsassani on leima:
Osastokierteessä.
Se on suurimpia syitä siihen,
että en uskalla pyytää apua osastohoidon muodossa.
Mielessäni pyörii ajatus, että kaikki hoidot on kohdallani jo kokeiltu.
Että olisi jo aika luovuttaa.
Tuntuu, ettei minulla ole lupaa puhua itsetuhoisista ajatuksistani,
koska en ole kertaakaan sitä yrittänyt.
Samalla välillä pelkään itseäni.
Että samanlainen impulssi, joka aiheuttaa viiltelyn,
vie minut mukanaan.
Välillä itken synkimpinä hetkinä sitä,
että joudun ikuiseen eroon läheisistäni.
Vailla toivoa jälleennäkemisestä.
Tuntuu, etten ole yrittänyt tarpeeksi,
ja kun yritän jotain, sekään ei auta.
Vielä 15 pitkää päivää avohoidon alkamiseen.
Miksi minulle ei voisi tulla vaikka sydänkohtaus,
jotta pääsisin tuskistani?
Miksi olen niin heikko, ja epäonnistunut
että en jaksaa kantaa taakkaani?

Tein tänään masennustestin. 47 pistettä. 30 pistettä vaikean masennuksen alaraja. Kaipaan sitä viikkoa, yhtä viikkoa, kun pisteet kävivät lievän masennuksen puolella.

viimeistä kertaa...

Mulla alkaa olla mitta täynnä. Voimat lopussa. En vaan jaksa enää tätä p*skaa. Päivästä toiseen, ilman päämäärää. Mitään ei saa tehtyä, projekti stressaa. Oon toimintakyvytön jos en jaksa paria tuntia potkia itteeni liikkeelle.
En osaa itkeä, en puhua tuskaani pois. Terä kuiskailee tarttumaan siihen..
Haluaisin vain luovuttaa ja sanoa teille hyvästit...

Ahdistus

Ahdistaa.
On vaikea hengittää.
Tuntuu kuin rintakehäni päällä olisi raskas paino
tai metallivanne, äärimmilleen kiristetty.
Haluaisin vain olla yksin kotona
jotta voisin viiltää.
En jaksa tehdä mitään,
muutaman kotiaskareen jälkeen
ahdistus vie voimat ja keskittymiskyvyn.
Haluaisin vain itkeä,
mutten halua että kukaan huomaa kyyneleitäni.
Avohoitoa ei oikeastaan ole,
vain lupa soittaa,
ja useamman soiton jälkeen
tarjotaan osastopaikkaa,
jota en halua.
Välillä kaipaan vain niin kovasti uuteen kotikaupunkiini,
ja sinne osastolle avun piiriin.
Mutten kai ole vielä tarpeeksi pohjalla.

Sairaslomalaisen arkea

Olen nyt ollut puolitoista viikkoa kotona viimeisimmän osastojakson jälkeen. Mainitsinkin jossain postauksessani avo-osastolla olosta. Kotiuduin kesäkuun toisella viikolla suljetulta osastolta sähköhoidon jälkeen. Osastolta lähtiessä mieliala oli korkealla ja hyvästelin tutuiksi tulleet hoitajat sanoen, että toivottavasti ei nähdä enää näissä merkeissä. Silloin sairaslomalaisen arkeni alkoi.

Selvisin kotona vajaa kaksi viikkoa. Vietin aikaani kotipaikkakunnallani, sisarusteni kanssa. Sähköhoidon jälkeen mieliala oli korjaantunut paljon, masennustestin pisteetkin laskivat lievän masennuksen puolelle. Parhain vaikutus kesti viikon ajan, sen jälkeen itsetuhoiset ajatukset palasivat ensimmäisen kerran. Viikon sen jälkeen sinnittelin, mutta viiltely ja itsetuhoisuus sekä ahdistuksen muuttuminen tuskaisuudeksi alkoivat tehdä kotona olemisesta mahdotonta.

Lopulta juhannusviikon maanantaina, avohoidon hoitajan suosituksesta päädyin päivystyksen kautta kotipaikkakuntani, jossa asun kesän ajan, pienelle avo-osastolle. Itsetuhoisuuteni vuoksi mietittiin, olenko turvassa avo-osastolla, mutta sinne kuitenkin päädyin. Osastojaksooni mahtui monenlaista, myös itseni vahingoittamista. Lääkäri oli todella kokematon, ei uskaltanut ottaa kantaa mihinkään. No, tarvittavia lääkkeitä lisättiin, ja ne ovat olleetkin tukirankana arjessa selviämisessä.

Olin lopulta osastolla 1,5 viikkoa. Sitten pakkasin tavarani ja totesin, että osasto on antanut minulle sen, minkä voi. Itsetuhoisia ajatuksia oli edelleen, mutta niiden toteuttaminen olisi onnistunut myös osastolla. Ajattelin lähtiessäni, että jos vielä osastohoitoa tarvitsen, pyrin hakeutumaan opiskelupaikkakuntani suljetulle osastolle, koska sieltä tunnen saavani asiantuntevampaa apua.

Nyt olen ollut vajaa kaksi viikkoa kotona. Viime viikonloppu sujui paremmin, kun olin reissussa viikonlopun. Myös alkuviikko oli hyvä, tämän viikon maanantaina oli paras päivä aikoihin. Sen jälkeen on ollut ailahtelevaista. Olen ollut todella väsynyt, mitä on ollut vaikea hyväksyä. Keskiviikkona iski epätoivo, ja sorruin viiltämään. Se toi mukanaan myös itsetuhoiset ajatukset voimakkaina. Hetken aikaa pelkäsin, että menen ja otan useamman lääkepurkin sisällön samanlaisen ''pakon'' saattelemana kuin viiltely tapahtui. Itkin epätoivoisena sitä, etten jaksa enää ja sitä, että läheiseni voisivat antaa tekoni anteeksi. Onneksi tilanne raukeni, ja pystyin alkaa nukkumaan myöhemmin.

Sen jälkeen mieliala on ollut vaihteleva. Olen kuitenkin yllättävän hyvin jaksanut olla muiden seurassa, mutta omaa aikaa ja tilaa kaipaa huomaa kaipaavansa, kun ei ole omaa paikkaa mihin vetäytyä hetkeksi levähtämään.

Hetkittäin ajatus siitä, että seuraava hoitokontakti on vasta elokuussa, on tuntunut vaikealta, jopa mahdottomalta. Nyt kuitenkin olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että pärjään tuon ajan kotona. En vielä uskalla ajatella sitä, että osastojaksot ovat kohdallani historiaa. Niin monesti olen jo niin ajatellut ja joutunut pettymään. Olen miettinytkin, että jos osastojakso olisi ollut pidempi, olisin kenties voinut välttyä tältä sairaalakierteeltä. Kuka tietää...

Mutta nyt päätän pitkän, polveilevan tekstini ja jatkan arkeani toivoen tasaisempaa tietä kuljettavaksi...

Miltä masentunut näyttää?

Monilla voi olla mielikuvia siitä, miltä masentunut tai ahdistunut ihminen näyttää. Masennuksen oirekuvan perusteella voisi kuvitella, että hiukset ovat likaiset, samoin vaatteet. Että ulkonäöstä ei ole jaksettu huolehtia. Masennuksen voisi ajatella näkyvän kasvoista. Apaattinen, surumielinen katse ja ilme. Kenties myös ulospäin näkyvä tuskaisuus.

Miltä minä näytän huonoina kausina? Tosiasiassa olen rakentanut itselleni maskin, suojakuoren. Se saa minut hymyilemään, heittämään vitsiä ja nauramaan. Se saa minut ottamaan reippaan, positiivisen ilmeen kasvoilleni. Se saa minut piilottamaan myös ahdistuksen. Ahdistuneena saatan höpötellä paljon, liikehtiä levottomasti ja vaihtaa asentoa tai paikkaa usein.

Tosiasia on, että harva on tiennyt vointini romahtaneen ennen sairaalaan päätymistä, koska olen peittänyt sen mahdollisimman huolellisesti. Miksi? Monesti paikalla on ihmisiä, joiden en halua tietävän olostani. Usein myös olen rakentanut vointiani koskevan keskustelun ympärille niin vahvan muurin, että en osaa itsekään rikkoa sitä. Läheisille tulee kuitattua vointia koskevaan tiedusteluun "ihan hyvin menee". Nousevat itsemurha-ajatukset vievät alkuun halun kertoa niistä, koska halu välttää sairaala on kova, ja ennen kaikkea, ettei kukaan voisi estää niiden toteuttamista.

Nyt olen jälleen sairaalassa voinnin romahdettua. Täällä pyrin enemmän näyttämään todellista vointiani, mutta liian helposti tulee liimattua hymy kasvoille. Eilen aamulla päätin, etten jaksa näyttää iloiselta, annoin tunteiden näkyä kasvoiltani, ja sanoin hoitajille, että mikään ei oikeastaan kiinnosta. Liekö se oli osasyynä siihen, että eilinen ilta oli parempi kuin aikoihin.

Tänään olen pärjännyt tähän saakka ilman tarvittavia lääkkeitä. Osasyynä siihen on edessä oleva pitkä ajomatka juhannuksen viettoon, mutta myös keskustelu hoitajan kanssa ahdistuksenhallintakeinoista, ja niiden kokeilu.

Mutta takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Minulla on monia ystäviä, joilla on masennusdiagnoosi. Se ei ole otsaan kirjoitettuna, vaan heistä ei normaalissa elämässä sitä huomaa, jos ei tiedä. En ole ainoa, jolla on suojakuori. Kuitenkin on tärkeää, että on ihmisiä, joille voi näyttää oikeasti, miltä tuntuu, sillä tunteiden peittäminen kaikilta johtaa voinnin romahtamiseen jossain vaiheessa.

Anteeksi sekava ja rönsyilevä teksti..palaan taas asiaan :) ja kommentteja otetaan mielellään vastaan, lukijaksikin saa liittyä!

Itsensä vahingoittaminen

Olen muistaakseni kertonut aiheesta jo aiemmissa blogiteksteissäni, mutta ajattelin avata aihetta kootusti tässä postauksessa ja tämän hetkistä tilannettani aiheeseen liittyen.

Minulla itsensä vahingoittaminen alkoi ensimmäisen kerran vuosi sitten kesällä. Olin juhannuksen jälkeen erittäin ahdistunut, muistaakseni syömäni ruokamäärät juhannuksena ja koko juhannuksen jatkunut ahdistus johti tilanteeseen. Oli sunnuntai-ilta, ja en enää kestänyt sitä ahdistusta ja itsesyytöksiä. Otin esiin sytkärin, ja poltin sillä ranteeseeni palovamman. Sen paranemisessa meni aikansa, ja muistan hävenneeni sitä, koska jouduin töissä ja kotona selittelemään tekosyillä sen syntyä. Silloin en oikein vielä osannut valehdella sen synnystä, joten pääasiassa ohitin kyselyt. Luultavasti siksi se jäikin yhteen kertaan sillä erää, enkä muista saaneeni mieleen jäänyttä helpotusta siitä.

Syksyllä tartuin terään ensimmäisen kerran. Olin taas aamuahdistusten keskeltä lähdössä kouluun pakollisille luennoille. Otin keittiöveitsen, ja naarmaisin pari pintanaarmua olkavarteeni. Säikähdin, jäisikö siitä pysyvät arvet? Vedin nopeasti pitkähihaisen paidan päälle ja kiirehdin kouluun, ei ollut aikaa jäädä miettimään asiaa.

Jonkin ajan kuluttua löysin terävämmän välineen (en halua sitä tässä mainita, ettei kukaan saisi ideoita). Koska en halunnut, että kukaan näkisi jälkiä, tein ne nilkkoihin. Tein aina useita viiltoja kerralla. Ensimmäisellä kerralla viillot olivat vielä pintanaarmuja, mutta melko nopeasti jäin koukkuun, ja naarmut alkoivat syvetä. Fyysinen kipu auttoi sietämään vaikeaa ahdistustani paremmin, tosin vain hetkittäin. SE EI OLE PITKÄKESTOINEN RATKAISU.

Tuli kerta, jolloin lääkäri totesi, että viillot ulottuivat jo rasvakudokseen, ja olisivat tarvinneet tikkejä, jos olisin ajoissa mennyt tikattavaksi. Näistä jäljistä on jäänyt voimakkaan tummanpunaiset, leveät arvet.

Jossain vaiheessa syksyä minut laitettiin osastolle, yksi syy oli viiltely, itsetuhoisuuden lisäksi. Mutta parin viikon osastolla olon jälkeen "vieroitusoireet" viiltelystä kävivät liian suuriksi, ja ulkoiluluvillani menin kauppaan, ostin välineitä ja viiltelin. Ulkona ja osastolla. Siitä sain aikamoista paskaa niskaan hoitajilta. Ymmärrän, ettei sitä voida hyväksyä osastolla, mutta voisi lukea potilasta, milloin kannattaa sanoa mitäkin.

Pääsin vuoden vaihteen aikoihin viiltelystä kokonaan eroon. Kuitenkin, ennen toista osastojaksoani, henkinen tuska kävi liian suureksi, ja viilsin syvempään kuin koskaan. Päivystykseen tikattavaksihan siinä sitten päädyttiin. Ja sieltä ympäripuhuttiin osastolle.

Ennen kolmatta pidempää, viimeisintä osastojaksoani viiltely siirtyi mahan alueelle. Alkuun tein pinnallisempia viiltoja, mutta yhtenä aamuna tarve viiltää syvään kasvoi, ja viilsin vatsaani tikattavan haavan. Kuten tikkaava lääkäri totesi, onneksi ei käynyt pahemmin ja mennyt vatsakalvoon asti. Ilmeisesti lähellä oli. Se havahdutti minua voimakkaasti, ja sai miettimään uudelleen omaa turvallisuuttani.

Kuitenkin, vielä viimeisimmällä osastojaksollani, ensimmäisillä ulkoiluluvillani menin kauppaan, ja sitä kautta päädyin taas viiltelemään. Viimeisin syvempi itseni satuttamiskerta sattui osastojakson loppupuolella. Olin jättänyt sytkärin taskuuni, ja päädyin polttamaan syvän haavan ranteeseeni. Siinä se on edelleen, parantumista yrittämässä.

Eilen oli vaikein päivä kotiutumisen jälkeen. Kun keinot loppuivat, kaivoin terän esiin ja viiltelin muutamia pintanaarmuja.Tänään on ollut parempi päivä, mutta viiltely on pyörinyt mielessä. Kerran koukussa, nopeasti uudelleen koukussa...

Kosketukseni itsemurhaan

VAROITUS! TÄMÄ TEKSTI KERTOO ITSETUHOISUUDESTA, JA JOS PELKÄÄT TRIGGERÖITYVÄSI TÄSTÄ, ÄLÄ LUE!

Minulla on takanani useampi itsemurha"yritys". Kertaakaan en ole päättänyt vahvasti, että teen sen. Toive kuolemasta on ollut voimakas, mutta kuolemanpelko on ollut vielä suurempi. Myös sen tiedostaminen, kuinka moni siitä joutuisi kärsimään, on saanut minut hakeutumaan hoitoon, ennen kuin olen ottanut sen viimeisen askeleen. Vaikkakin niinä hetkinä tuska ja epätoivo on ollut niin suuri, etten ole enää pystynyt ja jaksanut ajatella läheisiäni, sietokyky on ylittynyt.

Niinä hetkinä olen  perustellut itselleni ratkaisun oikeutusta sillä, että läheiseni tulevat jossain kohtaa elämäänsä kuitenkin kärsimään, joten miksi minun täytyisi kärsiä hetkestä, tunnista, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen vain siksi, ettei kukaan muu joutuisi kärsimään? Ja mitä iloa olemassaolostani on kellekään, jos pystyn vain olemaan sänkyni nurkassa käpertyneenä itkemässä?

*Tämä ei ole oikeutus itsemurhaan, ja ymmärrän selkeinä hetkinä, että minun elämäni ei ole tarkoitettu vielä loppuvaksi. Voin vielä parantua, nauttia elämästä, kenties jopa auttaa monia ihmisiä..*

No, siirrytään itse kirjoituksen aiheeseen. Olen sivunnut näitä aiheita useamman kerran aiemmissa postauksissani, mutta haluan kirjoittaa niistä tarkemmin omaan postaukseensa. Varsinkin, kun itsetuhoiset ajatukset ovat olleet melko voimakkaastikin pinnalla viime aikoina.

Ensimmäinen kerta, josta olen maininnutkin aiemmin ehkä useammassakin kirjoituksessa, tapahtui syys-lokakuun vaihteessa viime vuonna. Sillä hetkellä olin tehostetussa avun piirissä, kontakteja oli päivittäin. Sekään ei vain tuntunut riittävän. Käynneillä hoitajan luona sain hetkellistä helpotusta olooni, mutta jo sitä seuranneen tunnin aikana paha olo taas hyökyi päälleni. Sinä torstaipäivänä olin käynyt hoitajien luona juttelmassa, ja olimme puhuneet myös osastohoidosta vaihtoehtona.

Kun pääsin kotiin, paha olo vyöryi taas ylitseni. Kuuntelin muutamaa kappaletta, makasin sängylläni ja itkin lohduttomasti, jopa hysteeriseti.

"Kun multaan vanhan erämaan
Ajattomaan lohduttavaan
Palaan kerran uudestaan
Älä jää mua suremaan." 

Lohtu - Live Aid Uusi Lastensairaala 2017

-Tämä säe erityisesti pyöri uudestaan ja uudestaan, ja visualisoin sen silmieni eteen. Itkiessäni hysteerisesti mieleeni tuli neljännessä kerroksessa olevan huoneeni leveä ikkunalauta, sen isot ikkunat - ja niiden tarjoamat mahdollisuudet. Näin suljettujen silmieni edessä itseni leijailemassa ilmassa, vaakatasossa raajat X:n mallissa, kuten laskuvarjohyppääjilla (tai millä lie), ennen varjon aukeamista. Vaaleat, pitkät hiukseni viuhkan malliin pääni ympärille leviten. Sitten pieni tömähdys, ja seuraavassa mielikuvassa olin jo valkeissa vaatteissa avonaisessa ruumisarkussa, ja mikä tärkeintä, kasvoillani vihdoin levollinen ilme. Arkun ympärille en pystynyt mielikuvaani ulottamaan, suljin sen tiiviisti pois mielikuvastani.

Seuraavassa hetkessä päätin, että minun on katsottava kuolemaa silmästä silmään. Edelleen nyyhkyttäen kiipesin ikkunalaudalleni, ja avasin ikkunan. Menin seisomaan avonaiseen kohtaan (se oli iso, mahduin helposti seisomaan siinä ja tilaa vielä jäikin), otin ikkunankarmista kiinni, ja kurkotin päätäni ulkoilmaan. Tuijotin allani aukeavaa tyhjyyttä, alhaalla häämöttävää punaista kivetystä, ja sama mielikuva pyöri mielessäni. Vain yksi askel, ja...se olisi siinä. Seistyäni siinä hetken vetäydyin takaisin sisään, sängylleni nyyhkyttämään. Kuten varmaan aiemmin teksteistäni on käynyt ilmi, seuraavana päivänä tästä ja muusta kuultuaan päivystävä psykiatri lähetti minut osastohoitoon, vapaaehtoiseen.

Janna -Sä et ole hullu ja Kurkela -Ingrid -Nämä kaksi kappaletta olivat myös kovalla kulutuksella, ja liitin ne myös edellä kuvaamaani tilanteeseen.

Seuraavat muistot liittyvät viimeisimpään osastojaksooni. Edellisenä iltana ennen osastolle päätymistäni kävin kämppäni parvekkeella puristamassa kaidetta ja kurkkimassa alas. Se oli vain lyhyt hetki, mutta kuolemantoive oli vahva. Kun seuraavana päivänä lääkäri sai suostuteltua minut vapaaehtoiseen osastohoitoon (myös pakkohoidolla uhkailemalla), sain luvan viedä pyöräni kotiin ennen osastolle menoa. Sillä matkalla olisin vain halunnut ajaa autojen alle, ja silmäni löysivät lukemattomia tapoja hankkiutua hengestäni eroon. Taistelin kuitenkin itseni osastolle mahdollisimman nopeasti, ennen kuin aloin toteuttaa itsemurha- tai pakoaikeitani.

Kirjotin jo yhdessä osastopostauksessani itsemurhan yrittämisestä osastolla. Virittelemäni hirttoköydet olivat heppoisia, enkä vienyt loppuun asti yritystäni taaskaan. Hirttonaru kaulani ympärillä kuuntelin Heli Kajon -Jos mä kuolen nuorena. Säikähdin, sillä ajatukseni itsemurhan toteuttamisesta oli voimakkaampi kuin edellisellisillä kerroilla kertaakaan. Minulla tuli tunne, että nyt on minun hetkeni lähteä tästä maailmasta. Aloin kiristää silmukkaa käsin, koska sen mitta ei riittänyt sen ripustamiseen. Tämänkin yrityksen keskeytin itse.

Tälläkin hetkellä kamppailen itsetuhoisten ajatusten kanssa. Minulla on useampi suunnitelma, jotka ovat varmoja. Tällä hetkellä en kuitenkaan pidä itsemurhaa hyväksyttävänä tapana lähteä täältä. Eloni on tasapainoilua itsetuhoisia ajatuksia sietäessä ja blokatessa. Sekä sen häilyvän rajan etsimistä, mihin asti tilanne on hallinnassani.

Tällaista tällä kertaa, toivottavasti saitte jotain irti :)

 

Väsynyt taisteluun

Viime päivät ovat olleet raskaita. Levoton olo vaivaa jatkuvasti, aivan kuin levottomat jalat olisivat vallanneet pelkkien jalkojen sijaan koko kropan. Minun on vaikea istua paikallaan, vaikea olla makuullaan. Herään öisin monta kertaa ja aamulla aiemmin kuin ennen (tästä voinen osittain syyttää aikaista nukkumaanmenoa ja osastorytmin jäämistä päälle, enhän ole ollut kotona vasta kuin reilun viikon). Vaikeinta on yöunien katkonaisuus ja jo aikaisin aamulla, puoliunessa alkava levottomuus. Sekä levottomuutta seuraava ahdistuneisuus, ja siitä taas seuraa vaikeus hengittää. Ja kun hengitys vaikeutuu, meinaa iskeä hätä.

Viime keskiviikkona kävin ensimmäistä kertaa eri hoitajalla, joka tosin on ennestään tuttu. Oon kesän eri paikkakunnalla, joten hoitotahokin vaihtui (en jaksa muistaa, olenko tästä aiemmin maininnut). Se, että hoitaja otti heti puheeksi paikallisen osaston, sai mut varpailleen. Sen jälkeen oon miettinyt asiaa, se on tullut uniinkin asti. En haluaisi osastolle enää kertaakaan. Taakse jääneet kolme (/viisi) kertaa painavat takaraivossa, ja tuntuu, että minun täytyisi jo pärjätä omillani.

En myöskään kaipaa osaston arkea: aikainen herätys, lääkkeet, ruokailut toisensa perään. Tupakalla ravaaminen, josta yritän nyt epätoivoisesti pyristellä eroon. Minun kohdallani liikunnan vähyys, kaavamaisesti samanlaisina toistuvat päivät. Enkä oikein tiedä, tuoko hoitajien läsnäolo lisäarvoa ajatusten purkamiselle. Tällä hetkellä tuntuu, etten jaksaisi puhua kenellekään. Toivon vain, että sattuisi vaikka onnettomuus, joka toisi levon. Ja en haluaisi puhua kenellekään itsetuhoisuudestani, jotta kukaan ei tuntisi syyllisyyttä, jos päätyisinkin tekemään sen.

Tällä hetkellä tunnun olevan hukassa kaiken suhteen. Popsin lääkkeitä ihmetellen, miksi osa lääkkeistä on edes määrätty minulle. Olen ilman tarvittavia lääkkeitä, vaikka välillä vain toivoisi helpotusta niistä. En tiedä, pitäisikö mun yrittää taistella elämän eteen, vai valmistella kuolemaani. Salassa tietenkin. Älkääkä säikähtäkö, en mä blogiin kirjottais näin jos oisin toteuttamassa sitä, koska tästä tietää muutamat tututkin.

Välillä olen vain niin väsynyt ja toivoton: miksi tämä ahdistus ja levottomuus ei jätä minua rauhaan kuin pieniksi, ohikiitäviksi hetkiksi? Miksi olen näin voimaton ja heikko tämän kaiken edessä? Syytetäänkö minua kohta hoitotaholta siitä, että en ole osannut aikuistua, koska olen joutunut osastolle jo niin monesti?

Välillä olen vain niin väsynyt jopa toisten ihmisten seuraan: levottomuus ja ahdistuneisuus ei anna lupaa olla paikallaan, vaan kokoajan pitäisi vääntelehtiä ja kääntelehtiä. Mutta yksinäisyyskään ei näitä tuntemuksia poista.

https://www.youtube.com/watch?v=YP1YTPtHyK8

Ylle linkittämäni laulu on ollut kovassa kulutuksessa viime päivinä. Sen kertomaa rakkaustarinaa voisi kohdallani verrata rakkauteen elämää kohtaan. Karu puoli elämästä on paljastanut kalseat kasvonsa, rakkauteni elämää kohtaan ei tunnu riittävän, antavan tarpeeksi voimaa jaksaa taistella elämisen puolesta. Ja silti, silti kuolemanpelko on vieläkin suurempi, ja kärsimys täällä jatkuu...

Kotona taas

Tämän viikon tiistaina osaston ovi kolahti kiinni takanani kotiutumisen merkeissä. Toivottavasti se myös pysyy kiinni. Viime päivät ovat olleet vaikeita jatkuvien lihaskipujen vuoksi. En tiedä johtuvatko ne lääkkeiden sivuvaikutuksista. Tällä hetkellä en syö kaikkia lääkkeitä, mitä minun pitäisi syödä, koska jatkuvia kipuja on vaikea sietää jo nyt. Tällä hetkellä minulla ei ole hoitavaa lääkäriä, joten asiat ovat melko retuperällä.

Itsetuhoiset ajatukset ovat myös pyörineet mielessä. Jatkuvat kivut ovat yksi syy, ja lääkkeiden sivuvaikutukset toinen. Tiedostan kuitenkin, että ne vain täytyy torjua määrätietoisesti. Minun täytyy myös olla vakuuttava hoitotahoa kohtaan, jotta osastolla uhkailu ei muutu teoiksi. Osastolle en nimittäin halua. Kohdallani kierrettä on jo tarpeeksi, enkä halua kuulla osaston henkilökunnan suusta kysymystä, miten osastokierteeni saataisiin katkaistua.

Ensi viikolla pääsen hierojalle, ja toivon sen vievän lihaskivut pois. Nyt minun on vain jaksettava hetki kerrallaan...

Kuulumisia osastolta

Olen viettänyt viime aikoina hiljaiseloa blogiin kirjoittamisen suhteen, joten ajattelin nyt päivittää vähän kuulumisia.

Tänään oli viides kerta sähköhoitoa. Olen tänään ollut tähän astisesta ajasta sekaisin sähköhoidon jäljiltä. Olen kysynyt osastolla niin hoitajilta kuin muilta potilailtakin samoja asioita moneen kertaan muistamatta lainkaan, että olen samaa asiaa jo kysynyt, tai muistamatta aiempaa vastausta. Kuitenkin muistin pätkiminen on ollut hyvin palautuvaa.

Sähköhoidosta on alkanut tulla jo positiivisia vaikutuksia. Mielialani on korjaantunut jo huomattavasti. Tuntuu, että olen herännyt kevääseen, huomannut luonnon puhkeamisen kukkaan ja nauttinut eri lailla elämän pienistä iloista.

Nyt iltalääkkeet alkavat jo vaikuttaa, joten kirjoitukseni pysyy lyhyehkönä. Palaan asiaan, kun ajatus on taas enemmän kasassa.

Osastokuulumisia

Tiedossa taas päiväkirjamainen teksti. Yritän koota tämän kertaisen osastojakson tapahtumia tekstiksi, koska huomenna alkava sähköhoito saattaa hävittää näitä muistikuvia. Pahoittelen jo valmiiksi sitä, että teksti tulee luultavasti olemaan melko polveileva ja pitkä.

Päädyin siis osastolle vappuviikonlopun perjantaina. Viikonloput osastolla ovat pitkiä ja tylsiä. Minulla ei ollut ollenkaan ulkoilulupia yksin itsemurhavaaran vuoksi, mutta pääsin välillä ulos hoitajan kanssa. Perjantaina näin pikaisesti lääkäriä, joka halusi maanantaille perhepalaverin. Viikonloppu menikin sitä jännittäessä. Sunnuntaina sain muutaman tunnin luvan lähteä kauppoihin perheeni kanssa.

Maanantaiaamuna oli perhepalaverin aika. Siinä aloitin kertomalla koko sairaushistoriani alusta lähtien. Takellellen yritin kertoa myös itseni satuttamisesta, mutta se ei oikein onnistunut. Lopulta lääkäri kertoi puolestani viiltelystä ja myös itsetuhoisista ajatuksistani. Vanhempani itkivät, minä itkin, siskoni itki. Mutta vanhempani ottivat vaikeatkin asiat vastaan paremmin kuin osasin kuvitella.

Samassa palaverissa minulle myönnettiin vapaat liikkumaluvat. No, maanantaina ne vielä onnistuivat mutta jo tiistaina meni metsään koko homma. Lähdin kauppaan, ostin teriä ja viiltelin. Jatkoin viiltelyä vielä osastollakin mutta lopulta menin kertomaan hoitajalle, koska en olisi muuten saanut sitä loppumaan. Siinä sitten paloi ulkoiluluvat, ja samana päivänä lääkäripalaverissa kävi myös ilmi, etten pääse äitienpäiväviikonloppunakaan kotilomille. Vointini oli vielä liian epävakainen.

Seuraava välikohtaus sattui torstaina. Minulla oli vaikea aamu, ja vetäydyin omiin oloihini. No, se päättyi siihen että virittelin hirttosilmukkaa kaapista löytämistäni välineistä. Kokeilin sitä kaulani ympärillle, ja kiristin. Säikähdin, koska kuuntelin erästä kappaletta joka kertoi kuolemasta, ja minusta tuntui että nyt on minun hetkeni lähteä. Kävin sitten nykäisemässä hoitajaa hihasta ja menimme keskustelemaan. Lopulta annoin välineet takavarikkoon.

Seuraava epävakainen päivä oli lauantai. Olin kerran oppinut hirttosilmukan teon ja se palasi mieleeni ahdistuksen yltyessä. Löysin lisää tarvikkeita siihen. Yhtäkkiä huonekaverini seisoi vieressäni (luulin hänen nukkuvan), ja lähti hakemaan hoitajia. Kaksi mieshoitajaa tuli paikalle, ja vängättyäni hetken vastaan luovuin välineestäni ja suostuin ottamaan tarvittavan lääkkeen.

Lauantain välikohtaukset eivät jääneet siihen. Illalla, kun lähdimme hoitajan kanssa ulos, en suostunut enää tulemaan sisälle. Hoitaja sai ympäripuhua minua jonkun aikaa ennen kuin suostuin tulemaan sisälle. Sen jälkeen vääntöä käytiin vielä tarvittavista lääkkeistä, ahdistus oli niin voimakasta että hakkasin nyrkeilläni sängynlaitaa ja itkin. Lopulta hoitaja antoi minulle iltalääkkeet tunnin aikaiemmin, jotta pääsin nukkumaan.

Tämän viikon maanantaina ahdistus vain yltyi yltymistään. Itkin hysteerisenä ja hakkasin päätäni seinään. Taas tungettiin tehottomia tarvittavia lääkkitä, ja lopulta iltalääkkeet vaivuttivat minut uneen.

Keskiviikkona oli rankka lääkäripalaveri. Jouduin perumaan kesätyöni, ja lääkäri kirjoitti minulle sairaslomaa elokuun loppuun saakka. Kesätöistä luopuminen oli minulle todella vaikea paikka, ja itkin paljon sinä päivänä. Samana päivänä minulle myös ilmoitettiin, että sairaalahoitoni jatkuu vielä kuukauden eri osastolla, koska minulle aloitetaan sähköhoito nyt tulevana maanantaina. En olisi halunnut vaihtaa osastoa, mutta vaihtoehtoja ei ollut, kotiinkaan ei päästetty.

Nyt olen ollut torstaista asti tällä kuntouttavalla osastolla. Odotan jännityksellä huomenna alkavaa sähköhoitoa. Minulla on tällä hetkellä yksi puolen tunnin ulkoilulupa päivässä, ja sekin vaatii aika paljon tällä hetkellä. Houkutus käyttää sitä väärin on suuri, mutta pyrin puhumaan vaikeista ajatuksistani ääneen hoitajille ja ennaltaehkäisemään näin takapakkeja. Huomenna minun pitäisi myös nähdä ensimmäistä kertaa uutta hoitavaa lääkäriäni tällä osastolla, ja luultavasti sovimme ensimmäisistä kotilomista. Ne pelottavat, mutta myös odotan niitä.

Nyt yritän sopeutua ajatukseen, että olen vielä 3,5 kuukautta sairaslomalla. Harjoiteltavaa riittää...

Asiat, jotka ärsyttävät osastolla

Tähän väliin ajattelin kirjoittaa vähän ajatusoksennuksena asioista, jotka minua ärsyttävät osastolla. Nyt on takana n. kaksi ja puoli viikkoa osastohoitoa ilman varsinaisia kotilomia, joten ärsytyskynnys on välillä matalalla. Mutta niin, asiaan.

1. Mitätöinti henkilökunnan taholta.
Kerroin lääkärille, että itsetuhoiset ajatukset ovat voimakkaita, ja vapaat liikkumaluvat ruokkivat niitä ja pelottaa, että teen sen lopullisimman. "Et sinä itseäsi tapa", tokaisi lääkäri.

Kun menee kertomaan vaikeasta olosta hoitajalle, toinen vain toteaa että voi voi, kun ei siihen ole mitään ihmelääkettä keksitty. Koita nyt vain keskittyä johonkin muuhun.
 
2. Ajattelemattomat kommentit.
Kerran palasin kotilomilta kesken kaiken, kun olo kävi sietämättömäksi. Olin itkuinen. "Voit sä lähtä uudelleenkin lomille", hoitaja totesi heti ottaessaan vastaan takaisin osastolle.

Tällä viikolla oli rankka hoitoneuvottelu, kun jouduin tekemään isoja päätöksiä. En muista tarkkaan, mistä kaikesta puhuimme, mutta yksi kommentti jäi mieleen: "Älä ryve itsesäälissä". Niin, sanotaanko syöpäpotilaalle, että älä ryve siinä syövässä? Silloin kerroin muistaakseni vain synkimpiä mietteitäni itkun sekaisesti. Että kiitti.

Eräänä iltana heitimme mustaa huumoria toisen potilaan kanssa rankan päivän päätteeksi, ja ivallinen naurumme raikasi osaston käytävällä. "Täällähän on ahdistunutta porukkaa!", hoitaja totesi. Ai kiitos, syyllistähän meitä siitä, että otamme pieniä, tarpeellisia taukoja mustuudestamme.

Se, kun syytöksiä ja negatiivista palautetta täytyy syytää niskaan juuri silloin, kun on jo valmiiksi palasina ja tekisi mieli vetää ranteet auki. Odotin auttavaa ja avointa keskustelua, toisin kävi, hoitaja sai vain voimistettua itsetuhoisia ajatuksiani.

3. Syyllistäminen ja arvosteleminen.
Tätä tulee useimmiten erityisesti sen jälkeen, jos on sortunut viiltelemään osastolla. Lämpötila kääntyy pakkasen puolelle, ja syyllistävää ripitystä alkaa sataa. Kyllä, ymmärrän täysin että viiltely ei ole sallittua eikä toivottua osastolla. Mutta voisiko opetella sen verran lukemaan potilasta, että sitä syyllistämistä tulee jo itseltäkin, kun kokee epäonnistuneensa. Kun hoitaja vielä totetaa siihen, että "kannattiko", tulee vain olo, että ehkä ensi kerralla en tulekaan tunnustamaan, jos olen viillellyt.
(Kerran olen saanut ymmärtäväisemmän ja keskustelevan tilanteen purun tapahtuman jälkeen, sille hoitajalle olen kiitollinen siitä.)

 
 Tällainen purkaus tästä aiheesta tältä erää. Tällä tekstillä en todellakaan halua haukkua saamaani sairaalahoitoa, vaan päästellä vain enimpiä höyryjä pihalle. Hoitohenkilökuntakin on vain ihmisiä, ja inhimillisiä virheitä sattuu. Näin herkillä ollessa pienetkin kommentit voivat moninkertaistua päässäni. Mutta olen erittäin kiitollinen siitä, että saan hoitoa, ja että tällä hetkellä minut pidetään täällä turvassa itseltäni...

Miten päädyin osastohoitoon, part 5

Viimeisimmästä kirjoituksesta on ehtinyt vierähtää jo pidempi aika. Nyt päivitän tilannetta, tylsän päiväkirjamaisesti, jotta pysyn itsekin kärryillä siitä, mitä on tapahtunut ja missä mennään. Kirjoitan siis tämänhetkistä osastohoitoani edeltävät tapahtumat.
Kuten otsikosta käy ilmi, olen nyt viidettä kertaa osastohoidossa, ja en ole vielä kirjoittanut kaikista osastojaksoista. Siksi blogistani ei löydy järjestyksessä viittä kertomusta tästä aiheesta.

Olin huhtikuun loppupuolella viikon lomalla etelän lämmössä. Loma meni ihan hyvin, olimme suurimman osan ajasta liikkeellä, joten sain työnnettyä ajatuksia syrjään. 26.pvä tiistaina keskiyön pintaan saavuin takaisin kotiin.

Kaikki alkoi kaatumaan niskaan jo bussimatkalla Helsingistä kotiini. Itkin bussissa tuskaista oloani ja pettymystä siitä, että vointi ei kohentunutkaan lomalla niin kuin olin odottanut. Keskiviikko valkeni ahdistuksen täyteisenä, ja lopulta en enää kestänyt sitä. Tartuin terään kahden kuukauden tauon jälkeen, ja viiltelin muutamaan paikkaan pintanaarmuja. Iltapäivällä menin omahoitajalleni sovittuun aikaan. Hoitaja huolestui viiltelyn paluusta, ja konsultoi päivystävää psykiatria. Sairaalahoidon mahdollisuus nostettiin esiin, mutta kieltäydyin jyrkästi. Lopulta päädyimme reseptien uusintaan ja siihen, että menen seuraavana aamuna uudelleen hoitajan luokse, ylimääräiselle keskusteluajalle.

Keskiviikkoillan olin menossa, mutta myöhään illalla saatoin vielä viillellä. En ole varma, en muista sitä iltaa kovin tarkasti. Torstaiaamuna heräsin aikaisin, ja klo 10 aika tuntui liian kaukaiselta. Tartuin taas terään. Yritin viillellä useammalla eri puukolla, mutta kaikki osottautuivat liian tylsiksi. Lopulta otin käyttöön sheiverin. Viilsin mahaan, ja terävämmällä tulikin yllättäen syvä jälki, ja haavasta purskahti reilusti verta. Säikähdin, mutta kohta jatkoin viiltoa, koska en ollut tyytyväinen siihen. Katsoin haavaa, siellä näkyi vaikka mitä ällöttävää.

Mennessäni hoitajan vastaanotolle kävi heti ilmi, että nyt on tikkaukseen lähtö. Hoitaja tilasi taas paikalle päivystävän lääkärin, joka oli tosi mukava. Hoitaja oli jyrkästi sitä mieltä, että nyt on lähtö sairaalaan, ja lääkärikin suositteli sitä. Kieltäydyin kuitenkin jyrkästi. Kävin tikattavana, jonka jälkeen jatkettiin keskustelua sairaalaan lähdöstä. Kieltäydyin edelleen. Lopulta päädyimme siihen, että menen kotiin, ja menen taas seuraavana päivänä keskusteluajalle.

Torstai-ilta oli helvetillinen. Aiemmin päivällä piilossa olleet itsetuhoiset ajatukset nousivat pintaan, ja ahdistus muuttui henkiseksi kivuksi ja tuskaisuudeksi. Itkin lähes koko illan. Kuvasin kännykälläni jäähyväisvideon läheisilleni, varalta. Koko illan kävin itseni kanssa väittelyä siitä, lähtisinkö toteuttamaan itsemurhaa, vaiko en. Lopulta tuli iltalääkkeitten oton aika, ja uni armahti hetkeksi.

Perjantaiaamuna jatkoimme keskustelua sairaalanhoidon tarpeesta. Lääkäri aisti, etten ollut niin jyrkästi enää sitä vastaan. Torstai-ilta oli ollut niin vaikea, että aloin jo itsekin miettiä, olisiko sairaalahoito oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Sisäinen taistelu kuolemanhalun ja kuolemanpelon välillä oli pelottavaa ja uuvuttavaa. Lopulta lääkäri tokaisi, että minun kannattaisi suostua lähtemään vapaaehtoiseen hoitoon, ettei hänen tarvitsisi alkaa miettiä lähetteen tekemistä pakkohoitoon. Se sai minut lopulta suostumaan sairaalahoitoon.

Sain luvan viedä pyöräni kotiin ja käydä hakemassa jotain tavaroita kotoani. Pyöräillessäni kotiin päin mielessäni vilistivät lukuisat mahdollisuudet hankkiutua mullan alle, ja myös se, että jäisin vain kotiin ilmoittamatta osastolle, etten aio tulla sairaalaan. Lopulta päädyin pakkaamaan tavarat mahdollisimman nopeasti ja hyppäämään bussiin kohti sairaalaa, ennen kuin ehtisin katua päätöstäni. Ja sillä tiellä ollaan edelleen...

Syömishäiriöni tänään

Minulla on todettu määrittämätön syömishäiriö loppuvuodesta 2014. Määrittämätön siksi, etten täyttänyt kaikkia anoreksian kriteereitä, kuten painoindeksiä ja kuukautisten poisjäämistä.

Syömishäiriöni on ollut puhkeamisestaan lähtien aaltoilea. Kausia, jolloin olen ollut muutamia kuukausia minimikaloreilla (n.500 kcal pintaan/pvä), ja kaussia, jolloin olen päättänyt parantua ja noudattaa ateriasuunnitelmaa. Yleensä niukan kauden jälkeen, kun olen siirtynyt normaaliimpiin ruokamääriin, minulla on tullut ahmimiskausia. Karkkipussi, jäätelöä, sipsiä. Liikaa. Sitä on saattanut seurata täydellinen nestepaasto tai vähintään kompensoiminen.

Liika syöminen ja kontrollin menettämisen pelko ovat aiheuttaneet minulle valtavaa ahdistusta, ja minulle on tullut vahva tunne, että minun täytyy jotenkin rangaista itseäni. Paastoamalla, rääkkiliikunnalla, viiltämisellä tms.

Nyt olen bussissa matkalla kotiin viikon ulkomaanreissulta. Jossa tuli syötyä aivan liikaa herkkuja. Yksi kunnon ruoka päivässä ja lisäksi karkkia, sipsiä ja jäätelöä. Kaloripitoisia juomia tosin vältin, koska en edellenkään niitä pysty juomaan, ja yritin rajoittaa kalorimäärää edes jotenkin.

Muutama päivä sitten, ollessani vielä reissussa, heräsin keskellä yötä täysin pirteänä. Tiesin, että se johtui erään iltalääkkeen skippaamisesta. Lääkkeen, joka on saanut minut lihomaan parissa kuukaudessa NELJÄ kiloa. Täytyi nöyrtyä tilanteen edessä ja ottaa se lääke. Tunnin valvomisen jälkeen sain taas unta. Mutta se tunti, se oli tuskallinen.

Mielessä alkoi pyöriä se tosiseikka, että jo ennen reissua paino oli noussut neljä kiloa. Ja se karmea kalorimäärä, joka päivittäin upposi reissussa, sai sisälläni räjähtämään voimakkaan, kalvavan ahdistuksen. Olisin vain halunnut repiä läskit pois itsestäni.

Lopulta kulutin sen tunnin suunnittelemalla. Minun täytyy alkaa käydä pitkiä pyörälenkkejä. Pitkiä juoksulenkkejä. Herkkulakko ja kalorit minimiin. En kuitenkaan haluaisi vähentää kaloreita niin minimiin, etten jaksa tehdä yhtää mitään, sillä silloin ahdistus repii mut kappaleiksi. Lisäksi haluan myös nauttia elämästä, ja opetella tekemään se ilman herkkuja. Syömishäiriö on vienyt menneinä vuosina minulta jo tarpeeksi eristämällä muista. Tällä kertaa aion, tai ainakin kuvittelen aikovani pysyä jotenkin ohjaksissa.

Nyt aion yrittää nestepaastoa. Zerocolaa, kahvia, vettä. Pahimman turvotuksen laskemiseksi. Ja sen jälkeen kevyitä ruokia.

En vain kestä enää paisunutta kroppaani, irvikuvaa minusta. Jos haluan pystyä nauttimaan elämästäni vihaamatta kroppaani. Ja tällä hetkellä se tarkoittaa mielestäni, että otan syömishäiriön osaksi arkeani. Ja LOPETAN sen lihottavan lääkkeen! Vaikka sitten valvon, mutten enää en haluu sitä lääkettä.

Tiedän, että syömishäiriön kanssa ei oikein voi neuvotella, Kun annat pikkusormen, se vie koko käden. Tiedän käveleväni tämän asian kanssa veitsenterällä. Mutten näe muitakaan vaihtoehtoja ahdistuksen vähentämiseksi.

En ole vielä varma, kerronko hoitotaholle tästä päätöksestä. En haluaisi ketään lykkimään kapuloita rattaisiini, mutta toisaalta olen luvannut olla rehellinen hoitotaholle. Mutta ensin täytäis ainakin pieni paasto ehtiä pitää...

Ajatelmia

Sisälläni asuu tuntematon vieras,
lupaa kysymättä sinne majansa asettanut.
Ei auta anelu, pyyntö tai uhkaus.
Ei tottele häätömääräystä.
Sinnikkäästi se vain on ja pysyy.
Mitä enemmän yritän työntää sitä pois,
sitä enemmän se valtaa tilaa,
ilkkuen.
Kuin aikoisi jäädä
ikuisiksi ajoiksi.
Se kutsuu kaverinsa mukaan:
pelon, epätoivon ja häpeän.
Ja yhdessä, ne valtaavat
vielä suuuremman tilan.
Mutta tämä kutsumaton vieras
on luonut omat,
kummalliset sääntönsä.
Jos annan sille aikaa ja tilaa,
kestän sen tuomat tunteet,
se kutistaa reviriään.
Ainakin toisinaan.
Pala palalta.
Ja jonain päivänä,
vielä jonain päivänä,
se poistuu kokonaan.
Tullen vain aika ajoin,
muistuttamaan olemassaolostaan.

Syvissä vesissä
on tummaa ja synkkää.
Polku rotkon reunalla
ei anna sijaa harha-askelille.
Ahdistuksen tummat varjot
ulottavat lonkeronsa
myös oman soppeeni,
peiton alle.
Mukana kulkeva möykky
ei putoa kyydistä
tiukemmassakaan mutkassa.
Mitä kauemmin pakenen,
sitä suuremmaksi se kasvaa.
Pakollinen pysähdys,
umpikuja.
Vai sittenkin pieni polku
jykevän seinän reunalta?
Seinätön tunneli,
josta kajastaa
hento valo.

Mustaa iltaa seuraa
musta aamu.
Musta päivä,
ja jälleen musta ilta.
Sisälläni musta virta,
jonka padot
alkavat murtua.
Käsissäni puukko ja lääkepurkki.
Näinkö tämä päättyy?
Ambulanssissa varovaista puhetta,
rohkaisua.
Teit oikean päätöksen.
Kuoleman sijaan
lukittujen ovien taakse,
turvaan itseltä.

Herään aamuyön tunteina,
eiliseen todellisuuteen,
joka on myös tämän päivän todellisuus.
Toivon armahtavaa unta,
edes muutamaksi tunniksi vielä.
Mielellään vielä pidemmäksi.
Levottomuus valtaa
heti herätessä.
Kyvyttömyys olla paikallaan,
silmien sulkeminen,
unien jatkaminen;
mahdottomuus.
Pelko tulevasta päivästä,
toivo siitä,
että olisi taas ilta
- saisi sulkea silmät
armahtavaan uneen.

Väsymys.
Toive siitä,
että saisi vain vetää peiton korviin.
Jatkaa unia.
Mielellään koko päivän.
Tai kuukauden.
Siihen saakka,
että kaikki olisi taas
normaalia,
ja hyvin.

Pelko.
Pöydälle jäänyt juuresveitsi.
Lääkepurkit yöpöydällä.
Katse alas parvekkeelta,
kaiteen puristaminen.
Ohiajavat autot,
ratikat;
vain yksi nopea askel.
Moottoritien ylikulkusilta.
Sytkäri, sen lepattava liekki.
Yksi hetki
- ja lopullinen helpotus?
Vai yksi hetki
- ja peruuttamaton erehdys?

Tämä päivä,
kuin eilinen.
Kenellä oli valtuuksia luvata,
että aika tekee tehtävänsä?
Lääkärin tarkkaavainen katse,
ja satuttavan rehelliset sanat;
eteenpäin ei ole päästy.
Ei sairaalassa, ei kotona.
Epätoivo:
voiko kukaan auttaa?
Muutosten aika:
velvollisuuksien vähentäminen.
 Vain yksi velvollisuus
ylitse muiden;
aikaa itselle
ja toipumiselle.

Taistelija

Käytän blogitekstin innoituksena kappaletta, joka oikeastaan kertoo sodasta. Mutta mielestäni se kertoo myös tästä sairaudesta, taistelusta elämästä ja kuolemasta.

"Hän on ollut siellä jossain, mihin monet jäivätkin.
Tehnyt kaiken, mitä tehdä käskettiin.
Mikä oikein on tai väärin puolestansa päätettiin,
ja ne päättäjät, ne jäivät kaupunkiin."

Masennus on vienyt minut syviin vesiin jo useamman kerran. Taistelua siitä, jääkö pohjalle vai pyristeleekö kohti pintaa. Ja tilanteen toistuessa epätoivo siitä, mistä kerää taas voiman pyristellä kohti pintaa. Ja kannattaako se? Löytääkö kuitenkin itsensä taas pohjalta? Missä vaiheessa on lupa luovuttaa?

Masennus vie monet ihmiset syviin vesiin. Osan lyhyemmäksi aikaa, osan pidemmäksi aikaa. Joku yrittää useamman kerran itsemurhaa, ja liikaa on myös niitä, joita ei ehditä pelastaa.

Olen yrittänyt taistella arjessani masennuksen kanssa. Noussut aamulla sängystä, vaikka ei huvittaisi. Raahautunut kouluun opiskelemaan, vaikkei jaksaisi. Syyllistänyt itseäni tekemättä jättämisistä, ja pakottanut itseni tekemään, vaikkei oikeastaan jaksaisi. Ja nyt minulle annettiin vihdoin lupa, oikeastaan käsky, itseni kuuntelemiseen ja tahdin hidastamiseen. Ei masennuksesta parannu suorittamalla hampaat irvessä, hakkaamalla päätä seinään kerta toisensa jälkeen. Seinään, jota se pää ei tule hakkaamalla läpäisemään.

Mikä oikeastaan on oikein ja mikä väärin? Olen mielessäni monesti kapinoinut vastaan, kun minua on kielletty viiltelemästä, satuttamasta itseäni ja päättämästä elämääni oman käden kautta. Järjellä tiedän, että se on väärin itseä kohtaan. Mutta kun on aseeton pahan olon ja ahdistuksensa kanssa, miksi täytyy riistää ne ainoatkin aseet? Mikä minua on neuvomaan sellainen, joka ei itse ole tätä kokenut, puhuu vain ammattinsa puolesta? Mutta järki on onneksi ollut viime aikoina suurimmaksi osaksi niskan päällä näissä asioissa.

"Hän on tuntenut, kun pommit tantereita moukaroi,
avunhuudot vielä nytkin kuulla voi.
Hän on nähnyt sen kun savun takaa nousee aamunkoi,
tuhottuna kaikki minkä Luoja loi."

Minun arjessani, masennuksesta kärsiessäni, monet pienetkin arkielämän vastoinkäymiset heikkoina hetkinä voivat vavisuttaa olotilaa ja vointia pommien tavoin. Myös monet osastolla kuulemani karut tarinat ja elämänkohtalot ovat koskettaneet, jääneet mieleen. Eleet, epätoivoiset teot, itsensä vahingoittaminen, tuska - kaikki hiljaiset ja myös vähemmän hiljaiset avunpyynnöt ovat monesti riipaisseet, koskettaneet. Ja se tuska, mikä toisesta heijastuu vaistoinkäymisten ja voinnin huononemisen myötä. Voi kun voisin jotenkin auttaa, tulee tunne.

"Jotkut arvet näkyy päälle, jotkut ei.
Silloin miehet oli viljaa, jota halla vei.
Kuvat menneisyyden kulkee lastinaan,
etulinjaan palaa öisin uudestaan."

Sairaus on tuonut mukanaan sekä näkyviä, että näkymättömiä arpia. En ole ylpeä iholleni taltioituneista epätoivon hetkistä. Häpeän niitä, pelkään muiden reaktioita. Leimautumista. Mutta eniten sitä, että läheiset tulevat jossain vaiheessa näkemään ne, ja sitä tuskaa mitä ne voivat läheisille aiheuttaa. Tosiasia kuitenkin on, että ne tulevat kulkemaan loppuelämän mukanani. Siksi en halua niitä lisää. Siksi hain apua nyt ajoissa, ja kävin lyhyen visiitin sairaalassa.

Masennus vaatii vuosittain useita uhreja. Myös niitä, joiden elämä päättyy ennenaikasesti sen vuoksi.

Osastoajoilta on paljon muistoja, joita tekee kipeää muistella. Epätoivon hetkiä, jolloin olen vain nyyhkyttänyt hoitajille, että päästäkää mut tuskistani, tehkää se lopullinen puolestani. Synkkiä hetkiä, synkkiä muistoja, jotka ahdistuksen yltyessä monesti palaavat mieleeni.

" Monta haavetta nuo vuodet silloin hautaan vei.
Silti toivon näkee jossain siintävän,
eikö kuuluis hälle hieman enemmän? "

Olen joutunut hautaamaan joitakin haaveita ja tavoitteita sairastumisen vuoksi. Vaihtoon lähdön peruuntuminen, valmistumisen viivästyminen. Kuitenkin olen viime päivien aivoriihen aikana todennut, että ne ovat loppujen lopuksi toissijaisia. Lääkäri kysyi minulta eilen, mitä merkitsee puoli vuotta myöhempi valmistuminen sen rinnalla, että harkitsen itsemurhaa, koska olen niin loppu? Se herätteli todella voimakkaasti.

Toivon näköalat ovat vaikeina kausina välillä olleet vain yksittäisiä pilkahduksia. Välillä on tuntunut todella siltä, että tunnelin päässä oleva valo on sammutettu, säästösyistä. Kuitenkin, vointini on kohentunut viimeisten kuukausien aikana paljon, ja haluan uskoa, että se tulee edelleen kohenemaan, kun annan sille mahdollisuuden. Minun on annettava tulevaisuudelle tilaisuus näyttää, mitä hyvää se on minulle varannut. Sillä haluan uskoa, että vaikeita aikoja seuraa helpompia aikoja.

"Hän on tähtäimensä takaa nähnyt toisen ihmisen,
joka marssi tahtiin toisten käskyjen.
Silti taistelunsa taisteli, me saimme vapauden.
Hän on ylpeä, ja nöyrä eessä sen."

Näissä säkeissä näen vertauskuvan syömishäiriöstä. Kuinka se on minua marssittanut joinakin aikoina täysin käskytettävänä, ja rangaissut aina tilaisuuden tullen. Osastolla olen nähnyt useita, jotka ovat syömishäiriön vuoksi erittäin heikossa fyysisessä kunnossa, ja käyvät taistelua elämänsä puolesta jokaisella aterialla, syömishäiriön käskytysvaltaa vastaan. Sitä taistelutahtoa ja työtä arvostan todella paljon, osaan omien kokemusteni pohjalta samaistua siihen jatkuvaan ristiriitaan, mikä pään sisällä on siinä tilanteessa.

Voin sanoa, että tällä hetkellä olen syömishäiriön suhteen niskan päällä. Eilen kuulin, että painoni on noussut 4 kiloa. Se oli shokki, ja edelleen taustalla kuiskutteleva syömishäiriö oikein intoutui houkuttelemaan vanhoille teille. Yritän kuitenkin muistella sitä kaikkea pahaa, mitä syömishäiriö on minulle tuonut ollessaan niskan päällä, ja taistella sitä vastaan. Tänään hoitoneuvottelussa sain positiivista palautetta siitä, kuinka paljon olen edistynyt syömishäiriön taltuttamisessa, ja kannustusta jatkaa taistelua.

"Tätä maata vielä jaksoi rakentaa hän kuitenkin,
kynsin, hampain, rukouksin, kyynelin.
Päivä mailleen painuu takanansa taival ankarin,
reissu raskas niin on ollut sankarin."

Synkimpinä hetkinä elämän reunasta on välillä saanut pitää kiinni kynsin ja hampain. Tuskan ja epätoivon, mutta myös surun ja toivon kyyneliä on vuodatettu. Välillä rukoukset ovat olleet heikkoja huokauksia: auta minua, anna voimaa selvitä tästä.

Monet tuskan päivät ovat olleet pitkiä. Tunteja on ollut liikaa. Illan tulo ja iltalääkkeet ovat tuoneet helpotuksen; nyt saa levätä, vihdoin. Taistelun päivät ovat todella uuvuttaneet. Mutta myös vieneet eteenpäin, päivä kerrallaan.

Minulle masennuksen ja monien muiden psyykkisten sairauksien kanssa elävät ja taistelevat ihmiset ovat arjen sankareita. Se, että jaksaa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, jotkut jopa vuodesta toiseen. Ihmiset leimaavat, käskevät ottaa itseä niskasta kiinni. Saattavat vain pahentaa oloa kommenteillaan. Ja silti, he kaikki vain taistelevat. Me kaikki, toivoen syvällä sisämmässä sitä parempaa huomenta, jossa värit ovat palanneet, ja suu kääntyy aitoon hymyyn.

Havahduin tänään myös siihen, että monet ovat tosiaan taistelleet vuosia, ja jaksavat taistella edelleen. Luovutanko minä jo kalkkiviivoilla? Minun sisimmässäni asuu taistelija, ei luovuttaja. Taistelut taistellaan, kunnes vapaus koittaa!

Osastolla...taas

Tänään päädyin osastolle jälleen. Olo on tosi ristiriitainen. Pettynyt, epäonnistunut, surullinen. Epätoivoinen. Pelokas.

Syy osastolle tuloon oli itsetuhoisuus, jälleen. En uskaltanut jäädä enää kotiin jatkuvien itsetuhoisten ajatusten kanssa. Ensimmäistä kertaa sanoin, että nyt haluan sairaalaan turvaan.

Miten voisin saada vointini kohenemaan? Mikä on takapakin syy? Sitä tullaan kyselemään, mutten oikein osaa vastata siihen. Stressi, rahahuolet. En tiedä. Liikuntakielto urheiluvamman vuoksi. Vähäiset ahdistuksenhallintakeinot. Sinnittely.

Nyt olen osastolla 15 tunnin lähetteellä, ja lääkäri arvioi huomenna hoidon tarpeen.

Olo on aika tyhjä. Viime päivien väsymys ja sinnittely, epätoivo ovat vetäneet pakin melko tyhjäksi.

Mutta minä olen taistelija. Ainakin haluan olla. Yritän ottaa tämän latauspaikkana ja taukona tästä kaikesta. Ei ahdistus täällä katoa, päinvastoin, se hyökyy kunnolla päälle. Mutta se on nyt vain kohdattava ja mietittävä omaa suhtautumista siihen ja keinoja sen selättämiseksi. Vaikka tuntuu että olen lähtöpisteessä, en saa ajatella tätä niin. On vain otettava hetki kerrallaan ja toivottava parasta.
 Keskustelin hoitajan kanssa tunnin, ja olo on ollut sen jälkeen helpompi kuin päiviin. Aloin hahmottaa tilannettani paremmin. Koulustressi on ollut liian suuri. Vaikka  olen pitänyt opiskelupäivät maltillisen mittaisina, jatkuva paine ja stressi aikataulun suhteen on kalvanut lähes jatkuvasti alitajunnassa. 

Toinen vointiani huonontanut seikka on ollut se, etten ole hyväksynyt sairauttani ja tilannettani. Olen mennyt eteenpäin sinnillä ja raivolla, kenties myös halunnut näyttää itselleni ja muille että minähän kyllä pystyn opiskelemaan ja suorittamaan arkeani vaikka minulla on vaikea masennus. Itseni kuuntelu ja armollisuus on jäänyt syrjään. Olen soimannut itseäni päivistä, joina en ole pystynyt opiskelemaan. Asettanut riman liian korkealle. Ja kokenut epäonnistumista ja häpeää siitä, kun olen selitellyt puolitutuille meriselityksiä, miksi valmistun puoli vuotta myöhemmin kuin muut. Pahan olon peittäminen läheisiltä on myös kuormittavaa, ja siitä pitää opetella eroon.

Anteeksi sekava ajatusoksennus. Nyt oon jo peiton alla, oottelen iltalääkkeen vaikutusta että voin alkaa nukkumaan.

Haista paska, masennus!

Oon nyt niin kiihtyny et mun on vaikee pysyä paikallaan mut muistin että aioin tänää kirjottaa tän tekstin ni aattelin nyt sitte yrittää tätä. Valitettavasti päivällä mieleen nousseet ajatukset tuntuu hävinneen mutta kirjotan sit mitä nyt tulee mieleen.

Välillä minulla nousee viha tätä sairautta kohtaan. Mitä kaikkea se on minulta vienyt. Vaihtoon lähtö peruuntui. Joudun lähes päivittäin selittelemään puolitutuille, miksi olen vielä koulussa harjoittelun sijaan. Päivittäin joudun taistelemaan, että jaksan nousta ylös sängystä, opiskella ja käydä ihmisten ilmoilla. Tehdä töitä sen eteen, että jaksan nähdä kavereita. Lisäksi tämä paska sairaus saa minut kuluttamaan vähäisiä voimavarojani siihen, että liimaan - kaikki saumakohdat huolellisesti tiivistäen - ulkokuoren, jolla näytän jopa läheisimmille ystävilleni että hyvin menee. Ja se saa kaipaamaan "omaa aikaa", vain huomatakseni, että se on taas huijannut minut tilanteeseen, jossa ahdistus ja itsetuhoisuus saavat minut kiinni.

Välillä on katkera. ERITTÄIN katkera. Niin kuin jokaisen sairauden kohdalla sopeutumien prosessiin kuuluu, mietin usein MIKSI minulle tuli masennus. Mitä tein väärin? Miksi minä en pärjää? Katkeruus henkilöityy lapsuuden ajan kiusaajiin, ihmisiin jotka polkivat minut pohjamutiin murrosiän herkkinä itsetunnon kehityksen aikoina. Olen katkera myös siitä, mitä tämä sairaus on saanut minut tekemään itselleni. Ikuiset arvet nilkoissa. Miten selitän tämän pienille, ihmetteleville lapsille? Miten kestän ihmisten katseet etelänreissun lämmössä?

Välillä olen peloissani. Mielialat vaihtuvat nopeasti, enkä aamulla voi tietää, mitä päivä ja ilta tuo tullessaan (ja ei, minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä). Eilen illalla olisin halunnut ottaa yliannostuksen lääkkeitä, samoin tänä aamuna. Kuolemanpelko (ja se mitä sen jälkeen tapahtuu) on kuitenkin vielä toistaiseksi ollut esteenä viimeisen kynnyksen ylittämiselle. Usein pelkään sitä, että tulee samanlainen impulssi, joka on saanut minut viiltämään, ja kippaan useamman lääkepurkin sisällön kurkustani alas. Kuitenkin toivon, että joku pelastaisi minut siinä tilanteessa. Tulevaisuuden pelon ja toivottomuuden kanssa vastakkain on tieto, että minulla voi olla pitkä ja monivivahteinen elämä vielä edessä. Tunnetasolla vain se välillä jää kauas minusta, toivottomuus peittää sen synkillä varjoillaan.

Päivällä ja illalla puolestaan olo on ollut parempi, vauhdikkaampi, ja elämän tarjoamat mahdollisuudet ovat tuntuneet moninaisilta ja tavoittelemisen arvoisilta. Siihen on kuitenkin kiinteästi liittynyt alussa mainitsemani kiihtyneisyys ja kyvyttömyys olla paikallaan. Jatkuva liikkumisen, heilumisen, asennon vaihtamisen tai jonkin nypläämisen tarve on ärsyttävää, rasittavaa, pelottavaa ja kuluttavaa.

Välillä pintaan nousee uhmakkuus. Voi mielessäni kuvitella masennuksen mustaksi hahmoksi. Haluaisin hakata ja potkia sitä, heittää sen kenttään ja talloa. Sylkeä sen päälle halveksuen, solvata ja ivata. Pitää nälässä, syyllistää, haukkua. Vaatia kohtuuttomia suorituksia, näännyttää taakan alle, huolestuttaa ja saattaa stressin alaiseksi. Pilkata, kun kaikesta vaivannäöstä, stressistä ja huolesta huolimatta jokin menee vikaan, korkealle asetetut saavutukset eivät täyty. Kun täytyy kohdata epäonnistumisia, syyllisyyttä ja häpeää.

Ja lopulta huomaan, että kaikki, mitä olisin valmis tekemään kuvitellulle masennusmörölle, olen tehnytkin itselleni.

Mutta uhma ja ajoittain pilkistelevä toivo saavat minut vielä taistelemaan. Nousemaan ylös jokaisen kompuroinnin, harha-askeleen ja kaatumisen jälkeen. Niin että lopulta olen noussut ylös useammin kuin olen kaatunut. Haista paska, masennus, minä voitan sinut vielä! Ja sitten, sitten minua ei pitele mikään!

Haasteellista arkea

Tänään on torstai. Ihan tavallinen arkipäivä. Viimeinen arkipäivä ennen perjantaita ja viikonlopun alkua.

Tällä hetkellä kaikki päivät tuntuvat samanlaisilta. Kiertyvät mytyiksi, samaksi harmaaksi massaksi. Aamulla kello herättää, ja taistelen itseni ylös lämpimän peiton alta. Aamupalalle, aamupalalle. Yritän käynnistää päivääni, aamutupakan kautta pyörän selkään ja koululle. Tietokoneen ääreen tehtävien tekoon.

Tänään en jaksanut. Aamulla kellon soidessa sammutin sen ja käänsin kylkeä. Heräsin vasta tunnin päästä, tuntia ennen puolta päivää. Ja nousin ylös sitäkin myöhemmin. Olin väsynyt ja alamaissa. Aamupalaa laittaessa ajatukset kääntyivät siihen, että käyttäisi puukkoa toiseen tarkoitukseen. Henkisen kivun muuttamiseksi fyysiseen muotoon.

Tein sentään yhden oikean valinnan. Lähdin ystävän luo kun hän pyysi, enkä jäänyt tietokoneen ääreen hakkaamaan päätäni seinään koulutehtävien parissa. Tänään ne eivät kuitenkaan olisi onnistuneet.

Tiistaina ja keskiviikkona sain raahauduttua koululle opiskelemaan. Tiistaina hyvällä onnistumisen fiiliksellä ja ajatuksella, että selviän näistä tehtävistä. Näistä kahdesta opiskelukuukaudesta, ja sitten olisin viittä vaille valmis. Eilen kuitenkin takkusi, ja muutaman tunnin vääntämisen jälkeen raahauduin takaisin kämpälle. Epätoivo siitä, etten koskaan saa näitä tehtyä, nousi pinnalle.

Raahautuminen kuvaa viime aikojen siirtymisiäni paikasta toiseen loistavasti. Kroppa tuntuu olevan ihan finaalissa. Jalat ja kädet vapisevat, lihaksia pakottaa, päässä heittää tai tuntuu muuten vain hölmöltä ja hengästyn pienistäkin matkoista. Leposyke kipuaa toiselle sadalle. Hengittäminen on vaikeaa. Päätä särkee ja väsyttää, nukkuipa miten paljon tahansa. Kaikki tekeminen täytyy pakottaa - oli se sitten mukavaa tai epämiellyttävää tekemistä. Päivät kuluvat, katson kelloa ja odotan iltaa ja nukkumaan pääsyä. Jota seuraa uusi aamu ja uusi päivä, täynnä väsymystä ja velvollisuuksia.

Viime aikojen hyvä fiilis on kääntymässä laskuun. Viiltely ja itsetuhoisuus ovat taas alkaneet pulpahdella pintaan. Mitä mieltä on sinnitellä aamusta toiseen, päivästä päivään, illasta iltaan. Pakottaen itsensä hoitamaan velvollisuudet ja rutiinit, ja loppuaika maata sängyllä vapisevana hyytelökasana tappamassa aikaa? Ystävien tapaamiseen ei tunnu olevan aikaa, voimia tai uskallusta. Entä jos romahdankin? Entä jos en jaksakaan, ja joudun vain sinnittelemään, kun ei heti poiskaan voi lähteä...

Tänään tosin tapasin kahta ystävää, mikä oli oikein piristävää. Pitäisi vain luottaa siihen ja opetella näyttämään ystäville muitakin tunteita kuin iloista huolettomuutta ja "ihan hyvää" -heittoja.

Minun on vaikea hyväksyä tätä sairautta. Sitä, että tulee näitäkin päiviä kun opiskelu ei onnistukaan. Ettei se ole laiskuutta vaan itsensä kuuntelemista ja kuuluu taudinkuvaan. Jääräpäisyys on vahva osa minua. Lääkäri yritti tänään vakuuttaa minulle, että täytyisi jättää koulutyöt syksylle ja antaa nyt aikaa toipumiselle. Mutta kun en haluaisi viivyttää valmistumistani enää yhtään. Ja koulutyöt antavat mahdollisuuden pitää jonkinlaista rutiinia yllä.

Stressi on kuulemma vienyt kropan ylirasitustilaan. Jotain korjausliikkeitä tässä on alettava tehdä, ennen kuin luisun uudelleen montun pohjalle. Aika näyttää, mitä ne tulevat olemaan.

Paluu arkeen

Osastojakson jälkeen paluu arkeen ei ole -ainakaan minulle- kovin helppoa. Ensin täytyy selvitä siitä tunteiden alkumylläkästä. Kohdata pelkonsa siitä, pärjääkö. Kohdata ahdistukset, sietää ne ja päästä niistä yli järkevillä tavoilla. Kohdata arjen haasteet: ruoanlaitto, pyykinpesu, siivous. Petin petaus. Harrastukset. Opiskelu. Nukkuminen. Vuorokausirytmin ylläpito.


Yksi suuri haaste minulle on ollut sekä syksyn osastojakson jälkeen että nyt viimeisimmän osastojakson jälkeen sosiaaliset suhteet. Se, minkä verran jaksan olla isommassa porukassa, ja kuulunko edes mihinkään porukkaan pidemmän poissaolon jälkeen? Omaa vointia ja jaksamista tulee seurattua melko tarkkaan tällä hetkellä, ja sosiaalisuus väsyttää vielä aika paljon. Siksi monesti lähden aikaisin takaisin yksinäisyyteen ja omaan rauhaan. Oikeastaan pelkään joutuvani tilanteeseen, että ahdistun voimakkaasti suuremmassa porukassa. Tai että huomaan olevani yksinäinen.

Yksi suurimmista haasteista minulle on puolituttujen kyselyt siitä, missä olen ollut ja miksi minua ei ole näkynyt. Mielessä on käynyt monenlaisia vastausvaihtoehtoja...

Varoitus! Seuraavana luvassa voimakasta ironiaa. Sen tarkoituksena ei ole pilkata ketään tai mitään sairauksia, se on minulle yksi selviytymiskeinoista.

"Tuli käytyä kuukauden visiitti hullujenhuoneella. Täysylläpito, lääkkeet jaetaan valmiiksi ja vielä vahditaan että muistat kipata ne kurkustasi alas. Ruoka tarjotaan viidesti päivässä, ja jos et satu muistamaan, mitä kilinä tarkoittaa, joku tulee koputtamaan oveen ja muistuttamaan. Aamulla herätetään seiskan jälkeen, ja päivällistarinoinnista huolehtii potilas, jonka puheessa tarinaan sekoittuu hullunkurisesti ympäristön tapahtumia. Tupakkakoppikin on, tosin tupakat täytyy hommata itse, pummata ei tietenkään saa. Kahvinkin sain välillä salakuljetettua tupakalle mukaan, siitä kombosta ei tarvinnut täysin luopua vaikka se kiellettyä olikin. Samaan hintaan saa vielä huonekaveriksi levottoman potilaan, joka herättää aamuyön tunteina räpsyttelemällä valoja ja juttelemalla omiaan."

"Harkitsin tossa itteni tappamista mut lääkäri passitti jostain syystä sairaalaan. Ja toinen lääkäri pois sieltä, vaikka edelleen halusin tappaa itteni. Otapa siitä sit selvä. Ja vielä pitäs päättää seki, jaksaako täällä kituuttaa vai heittäiskö lusikan viimeinki nurkkaa. Et sellasta. Mitäs teille kuuluu?"

"Jaa mitäkö oon tehny viime kuukaudet ku ei oo näkyny? Noo, harrastanut kokopäiväistä itsetutkiskelua pääasiassa neljän seinän sisällä lukittujen ovien takana. Tai päinvastaisesti yrittänyt päivät pakoilla omaa itseäni ja tappaa aikaa, vaikka tulisi viettää sitä laatuaikaa ja nauttia elämästä..."

"Jaa-a, no oikeestaan oon viettäny aikaani miettimällä et eläiskö vai heittäiskö henkensä. Mitäs mieltä te ootte asiasta? Kun sanotaan että itsemurha on itsekkäin teko minkä voi tehdä. Mutta mitä jos on yrittänyt taistella ja ei vain enää jaksa? Eikö läheisiltä ole itsekästä vaatia sinnittelemään ja kärsimään päivästä toiseen, että heidän ei tarvitsisi menettää läheistään? Jos joku kärsii voimakkaista kivuista, jokainen toivoo että hän saisi helpoitusta. Henkinen tuska voi olla hyvin raastavaa, se voi muuttua henkiseksi kivuksi ja kärsimykseksi. Ai, paistaa aurinko vielä risukasaankin? Niin, tottakai se on totta koska sitä on vuosikaudet hoettu. Ja joo, totta, pitäisi vain ottaa itteä niskasta kiinni, tiedän..."

Edellisessä pätkässä on mietteitäni itsemurhasta ajalta ennen osastojaksoa, kun olin syvällä pimeydessä ja kuolema tuntui ainoalta helpotukselta. Ei, en kannata tai "hyväksy" itsemurhaa. Minä uskon Jumalaan ja siihen, että itsemurha veisi minut vain suurempaan kärsimykseen. Mutta nykyään ymmärrän niitä, jotka tekevät itsemurhan. Minäkin olin veitsi kourassa, lääkepurkki kourassa ja harkitsin sitä. Mutta en uskaltanut. Kuolemanpelko oli suurempi kuin halu kuolla. Ja siitä olen kiitollinen, vaikka edelleen tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli vain luovuttaa. Hetkiä, kun pelkää, että tulevaisuus tuo tullessaan uusia ja uusia mustia kausia. Että epäonnistun julkisesti -joudun jäämään sairaslomalle tai muuta vastaavaa.

Minulla on kiire. Kiire suorittaa arkea. Kiire saada opiskeluhommat päätökseen, että ehtisi kesätöihin, että tienaisi syksyä varten, että jaksaisi harjoittelussa. Se pelottaa, että missä vaiheessa levähdän? Alan helposti suorittaa liikaa, jotta jäisi sitten varmasti aikaa levätä, ja joudun ojasta allikkoon.

Nyt yritän sopeutua arkeen uudella tavalla. Yritän kuunnella itseäni ja vointiani. Pitää opiskelupäivät tarpeeksi lyhyinä. Jättää vapaata aikaa nollata aivoja, ja käydä urheilemassa vastapainoksi.

Tulee päiviä, jolloin tekisi vain mieli jäädä koko päiväksi sängyn pohjalle. Jättää opiskelu ja kaikki muu seuraavaan päivään, ja vain levähtää. Mutta jos olen yhdenkin kokonaisen päivän vain sängyn pohjalla tekemättä mitään, ahdistus nostaa päätää. Tietyt arkirutiinit pitävät minut kiinni elämän syrjässä, tuovat onnistumisia ja epäonnistumisia. Ja lepohetket tuntuvat sen jälkeen niin hyviltä, kun kaikki askareet eivät ole takaraivossa kolkuttamassa "kun pitäisi tehdä se ja tämä ja tuo..ihan kohta, levähdän vain ensin hieman...oho, päivä meni jo ja mitään en saanut aikaseksi--olen huono ihminen".

Olen vaativa itseäni kohtaan. Se saa minut helposti vähättelemään aikaansaannoksiani, mollaamaan itseäni, ruoskimaan itseäni kaikista mitä pitäisi tehdä ja asettamaan liian suuria vaatimuksia itselleni. Saan edelleen päivittäin muistuttaa itselleni, että olen toipilas. Vaikka vointi onkin nyt kohentunut, minun täytyy ottaa rauhallisesti. Uuden romahduksen ja sairaalaan joutumisen pelko on hyvä kannustin muistuttamaan itseäni liian kuormituksen vaaroista. Ja eihän minulla ole aikaa uudelle romahdukselle, kun on kiire saada kaikki tehdyksi, jotta valmistuu. Vaikkakin myöhemmin kuin muut, mikä saavutus sekin edes on? Niin, on helpompi soimata itseään myöhäisemmästä valmistumisesta, joka johtuu sairaalajaksoista psykiatrisessa sairaalasta ja masennuksen laskemasta toimintakyvystä, kuin jos sama johtuisi fyysisestä syystä. Opettelemista siinäkin minulle, asennemuutoksen paikka..

Täytyy kai tämäkin polveileva maratoniteksti lopettaa ja jatkaa koulutöiden parissa. Kenties päiväunien ja tupakkatauon jälkeen ;)

Miten päädyin osastohoitoon?

Sen pidemmin aiempaa sairaushistoriaani avaamatta kerron tiivistetysti tapahtumista, jotka edelsivät ensimmäistä osastojaksoani. Tarve käsitellä näitä asioita on suuri tällä hetkellä. En ole pystynyt kertomaan kellekään läheisilleni näistä vaikeimmista asioista. Häpeä, syyllisyys. Toivon, että kirjoittaminen auttaa minua käsittelemään näitä asioita.

Viime syksynä masennus, joka oli todettu alkuvuodesta, alkoi vaikeutua. Erityisesti siihen liittyvä voimakas ahdistuneisuus alkoi vaikeuttaa arkeani. Tunteet alkoivat käydä niin vaikeiksi, että tartuin terään. Ensimmäisellä kerralla tuloksena oli vain keittiöpuukolla tehdyt hennot naarmut toisessa hauiksessani. Säikähdin: jäisikö niistä arvet? Olin hajalla, mutta piti nopeasti koota taas itseni ja kiirehtiä kouluun. Pitkä päivä olisi taas edessä.

Seuraavalla kerralla hoksasin jo tarttua rikottuun sheiveriin. En muista tarkkaan noita päiviä ja niiden tapahtumia. Vain tuokioita. Istun kylppärin lattialla terä kädessä, nilkka useasti viillettynä, verinorot jotka sotkivat lattian. Hoitaja ja lääkäri huolestuivat, määrättiin bentsoja tarvittaviksi lääkkeiksi ahdistukseen, niitä miedoimpia. Mutta kun en ollut tottunut käyttämään niitä, joten ne väsyttivät. Nukahdin läksyjen ääreen. Tuli taas tenttiä edeltävä ilta, ja oli pystyttävä lukemaan. Ahdisti vain taas niin paljon, että keskittyminen oli vaikeaa. Tarvittava lääke saisi nukahtamaan, ja oli kyettävä vielä lukemaan. Joten, päättelin, täytyy viiltää. Se toi hetken helpotuksen ahdistukseeni. Lähtiessäni illalla pelaamaan jääkiekkoa kiedoin sideharsoa nilkan ja jalkaterän ympärille, ja vedin luistimet jalkaan. Mitä nyt kivusta ja kirvelystä, itsehän olin sen aiheuttanut. Sitä paitsi, urheilu sai minut unohtamaan ahdistuksen edes muutamaksi tunniksi.

Sitä se alkoi olla, päivittäistä taistelua ahdistuksen kanssa. Vain yksittäisiä lepohetkiä siitä. Urheillessa, ystävien kanssa ollessa. Aloin olla epätoivoinen ja väsynyt taistelemaan. Ja olin jäänyt koukkuun viiltelyyn. Viillot syvenivät, ja seuraavalla kerralla lääkäri totesi viillon ulottuneen rasvakudokseen saakka. Käyntejäni hoitajan vastaanotolla tihennettiin päivittäisiksi.

Lopulta tuli päivä, jolloin romahdin. Olin vakuutellut ja vakuutellut että pärjään. Pystyin luomaan suojakuoren hetkessä. Saatoin itkeä hoitajalla pahaa oloani, ja hetken päästä olla keskustelemassa opettajien kanssa projektistani kuin ei mitään. Yksin ollessa ahdistus sai minut kuitenkin kiinni. Aloin olla todella väsynyt peittelyyn ja sinnittelyyn. Lopulta eräänä torstaina tunnustin hoitajalle, etten ole varma pärjäänkö, ja hän sai nähdä ensimmäistä kertaa kuinka rikki olin. Aiemmin lääkärin esille nostama ajatus osastosta otettiin puheeksi, ja olin valmis jyrkän torjunnan sijaan kuuntelemaan hoitohenkilökunnan mielipidettä.

Asia jätettiin hautumaan. Samana päivänä, kotiuduttuani koulun jälkeen, vyöryi ahdistus taas voimakkaana päälle. Kuuntelin musiikkia ja itkin lähes hysteerisesti. Olisin vain halunnut kuolla. Saada vihdoin rauhan. Näin mielessäni, kuinka leijailisin ilmassa. Makaisin asfaltilla hiukset viuhkana pääni ympärillä, levollinen ilme kasvoilla. Seuraavaksi valkoiseen vaatteeseen puettuna arkussa, sama levollisuus kasvoilla. Ei verta, ei kipua. Kaunista. Ja mikä tärkeintä: ahdistus olisi poissa.

Kiipesin huoneeni ikkunalaudalle, joka oli neljännessä kerroksessa. Avasin ikkunan. Seisoin siinä, katsoin kivetystä allani. Yksi askel vain, ja se olisi siinä. Seistyäni siinä hetken katsomassa alaspäin, vetäydyin nyyhkyttäen takaisin sängylleni. En missään vaiheessa ollut päättänyt, että hyppäisin. Halusin vain katsoa sitä mahdollisuutta silmästä silmään. Olisin halunnut tehdä sen, mutten uskaltanut.

Seuraavana päivänä hoitaja sai kuulla edellispäivän tilanteesta. Lopulta joku minulle tuntematon psykiatri lähetti minut osastolle. Kysyi suostumukseni vapaaehtoiseen hoitoon. Ja siihen, että tilaa ambulanssin hakemaan minut. Niin sitä mentiin, aamuluentojen jäljiltä vain koulureppu selässäni, kohti tuntematonta ja pelottavaa. Sairaalaa ja osastohoitoa. Aavistamatta lainkaan, kuinka pitkäksi osastohoito tulisi venymään...

Minulla on masennus, mutta minä en ole masennus

Päivä kerrallaan tarvon kohti sarastusta, toivoen tunnelin päässä olevan lampunvvalon voimistuvan, ettei  sammutettaisi säästösyistä.

Alkuun voisin kertoa hieman taustoistani. Olen reilu parikymppinen nuori nainen. Minulla todettiin reilu vuosi sitten kaskivaikea masennus, joka muuttui viime syksynä vaikeaksi masennukseksi. Tässä blogissa tarkoituksenani on kirjottaa ajatuksistani ja oloistani,  kuluneesta matkasta tämän sairauden kanssa. Masennuksen lisäksi, tai vahvasti siihen kytkeytyen minulla on myös määrittämätön ahdistuneisuushäiriö. Lisäksi mukana kulkee määrittämätön syömishäiriö, joka aikanaan laukaisi masennuksen.

Osastojaksoja on kertynyt kaksi  tai kolme kappaletta, riippuen laskutavasta. Viime syksynä olin ensimmäistä kertaa elämässäni osastolla kuukauden pätkän. Nyt alkuvuodesta olin ensin vajaan viikon, ja muutaman kotona vietetyn päivän jälkeen päädyin uudelleen osastolle. Tämä pätkä venyi lähettävän lääkärin puhuman viikonlopun sijaan kuukauden mittaiseksi. Aion kirjoitella näistä jaksoista tarkemmin myöhemmin, tarve jäsentää näitä ajanjaksoja on suuri.
 Tämän hetken tittelini on opiskelija. Loppukevät tulee olemaan kiireinen, koska alkuvuodesta en pystynyt opiskelemaan lainkaan vointini vuoksi. Silti pitäisi muistaa pitää maltti mukana, ettei tule uutta romahdusta voinnissa. Kesätyöt odottavat myös, siihen mennessä pitäisi olla kuntoutunut siinä määrin että vaativa työ onnistuu.


Tämän hetken tilanteeni ja vointini on vielä melko vaihteleva. Kotiuduin muutama viikko sitten, ja paluu arkirutiineihin on ollut takkuilevaa. Itsetuhoiset ajatukset ovat onneksi jo vähentyneet hhuomattavasti! Taistelutahto on voimistunut, mutta notkahdusten tullessa väsymys ja epätoivo nousevat helposti pintaan.
 En ole kuitenkaan luovuttanut vielä. Päivä kerrallaan, välillä hetki kerrallaan raivaan tietäni eteenpäin odottaen parempia aikoja.