Haasteellista arkea

Tänään on torstai. Ihan tavallinen arkipäivä. Viimeinen arkipäivä ennen perjantaita ja viikonlopun alkua.

Tällä hetkellä kaikki päivät tuntuvat samanlaisilta. Kiertyvät mytyiksi, samaksi harmaaksi massaksi. Aamulla kello herättää, ja taistelen itseni ylös lämpimän peiton alta. Aamupalalle, aamupalalle. Yritän käynnistää päivääni, aamutupakan kautta pyörän selkään ja koululle. Tietokoneen ääreen tehtävien tekoon.

Tänään en jaksanut. Aamulla kellon soidessa sammutin sen ja käänsin kylkeä. Heräsin vasta tunnin päästä, tuntia ennen puolta päivää. Ja nousin ylös sitäkin myöhemmin. Olin väsynyt ja alamaissa. Aamupalaa laittaessa ajatukset kääntyivät siihen, että käyttäisi puukkoa toiseen tarkoitukseen. Henkisen kivun muuttamiseksi fyysiseen muotoon.

Tein sentään yhden oikean valinnan. Lähdin ystävän luo kun hän pyysi, enkä jäänyt tietokoneen ääreen hakkaamaan päätäni seinään koulutehtävien parissa. Tänään ne eivät kuitenkaan olisi onnistuneet.

Tiistaina ja keskiviikkona sain raahauduttua koululle opiskelemaan. Tiistaina hyvällä onnistumisen fiiliksellä ja ajatuksella, että selviän näistä tehtävistä. Näistä kahdesta opiskelukuukaudesta, ja sitten olisin viittä vaille valmis. Eilen kuitenkin takkusi, ja muutaman tunnin vääntämisen jälkeen raahauduin takaisin kämpälle. Epätoivo siitä, etten koskaan saa näitä tehtyä, nousi pinnalle.

Raahautuminen kuvaa viime aikojen siirtymisiäni paikasta toiseen loistavasti. Kroppa tuntuu olevan ihan finaalissa. Jalat ja kädet vapisevat, lihaksia pakottaa, päässä heittää tai tuntuu muuten vain hölmöltä ja hengästyn pienistäkin matkoista. Leposyke kipuaa toiselle sadalle. Hengittäminen on vaikeaa. Päätä särkee ja väsyttää, nukkuipa miten paljon tahansa. Kaikki tekeminen täytyy pakottaa - oli se sitten mukavaa tai epämiellyttävää tekemistä. Päivät kuluvat, katson kelloa ja odotan iltaa ja nukkumaan pääsyä. Jota seuraa uusi aamu ja uusi päivä, täynnä väsymystä ja velvollisuuksia.

Viime aikojen hyvä fiilis on kääntymässä laskuun. Viiltely ja itsetuhoisuus ovat taas alkaneet pulpahdella pintaan. Mitä mieltä on sinnitellä aamusta toiseen, päivästä päivään, illasta iltaan. Pakottaen itsensä hoitamaan velvollisuudet ja rutiinit, ja loppuaika maata sängyllä vapisevana hyytelökasana tappamassa aikaa? Ystävien tapaamiseen ei tunnu olevan aikaa, voimia tai uskallusta. Entä jos romahdankin? Entä jos en jaksakaan, ja joudun vain sinnittelemään, kun ei heti poiskaan voi lähteä...

Tänään tosin tapasin kahta ystävää, mikä oli oikein piristävää. Pitäisi vain luottaa siihen ja opetella näyttämään ystäville muitakin tunteita kuin iloista huolettomuutta ja "ihan hyvää" -heittoja.

Minun on vaikea hyväksyä tätä sairautta. Sitä, että tulee näitäkin päiviä kun opiskelu ei onnistukaan. Ettei se ole laiskuutta vaan itsensä kuuntelemista ja kuuluu taudinkuvaan. Jääräpäisyys on vahva osa minua. Lääkäri yritti tänään vakuuttaa minulle, että täytyisi jättää koulutyöt syksylle ja antaa nyt aikaa toipumiselle. Mutta kun en haluaisi viivyttää valmistumistani enää yhtään. Ja koulutyöt antavat mahdollisuuden pitää jonkinlaista rutiinia yllä.

Stressi on kuulemma vienyt kropan ylirasitustilaan. Jotain korjausliikkeitä tässä on alettava tehdä, ennen kuin luisun uudelleen montun pohjalle. Aika näyttää, mitä ne tulevat olemaan.

Paluu arkeen

Osastojakson jälkeen paluu arkeen ei ole -ainakaan minulle- kovin helppoa. Ensin täytyy selvitä siitä tunteiden alkumylläkästä. Kohdata pelkonsa siitä, pärjääkö. Kohdata ahdistukset, sietää ne ja päästä niistä yli järkevillä tavoilla. Kohdata arjen haasteet: ruoanlaitto, pyykinpesu, siivous. Petin petaus. Harrastukset. Opiskelu. Nukkuminen. Vuorokausirytmin ylläpito.


Yksi suuri haaste minulle on ollut sekä syksyn osastojakson jälkeen että nyt viimeisimmän osastojakson jälkeen sosiaaliset suhteet. Se, minkä verran jaksan olla isommassa porukassa, ja kuulunko edes mihinkään porukkaan pidemmän poissaolon jälkeen? Omaa vointia ja jaksamista tulee seurattua melko tarkkaan tällä hetkellä, ja sosiaalisuus väsyttää vielä aika paljon. Siksi monesti lähden aikaisin takaisin yksinäisyyteen ja omaan rauhaan. Oikeastaan pelkään joutuvani tilanteeseen, että ahdistun voimakkaasti suuremmassa porukassa. Tai että huomaan olevani yksinäinen.

Yksi suurimmista haasteista minulle on puolituttujen kyselyt siitä, missä olen ollut ja miksi minua ei ole näkynyt. Mielessä on käynyt monenlaisia vastausvaihtoehtoja...

Varoitus! Seuraavana luvassa voimakasta ironiaa. Sen tarkoituksena ei ole pilkata ketään tai mitään sairauksia, se on minulle yksi selviytymiskeinoista.

"Tuli käytyä kuukauden visiitti hullujenhuoneella. Täysylläpito, lääkkeet jaetaan valmiiksi ja vielä vahditaan että muistat kipata ne kurkustasi alas. Ruoka tarjotaan viidesti päivässä, ja jos et satu muistamaan, mitä kilinä tarkoittaa, joku tulee koputtamaan oveen ja muistuttamaan. Aamulla herätetään seiskan jälkeen, ja päivällistarinoinnista huolehtii potilas, jonka puheessa tarinaan sekoittuu hullunkurisesti ympäristön tapahtumia. Tupakkakoppikin on, tosin tupakat täytyy hommata itse, pummata ei tietenkään saa. Kahvinkin sain välillä salakuljetettua tupakalle mukaan, siitä kombosta ei tarvinnut täysin luopua vaikka se kiellettyä olikin. Samaan hintaan saa vielä huonekaveriksi levottoman potilaan, joka herättää aamuyön tunteina räpsyttelemällä valoja ja juttelemalla omiaan."

"Harkitsin tossa itteni tappamista mut lääkäri passitti jostain syystä sairaalaan. Ja toinen lääkäri pois sieltä, vaikka edelleen halusin tappaa itteni. Otapa siitä sit selvä. Ja vielä pitäs päättää seki, jaksaako täällä kituuttaa vai heittäiskö lusikan viimeinki nurkkaa. Et sellasta. Mitäs teille kuuluu?"

"Jaa mitäkö oon tehny viime kuukaudet ku ei oo näkyny? Noo, harrastanut kokopäiväistä itsetutkiskelua pääasiassa neljän seinän sisällä lukittujen ovien takana. Tai päinvastaisesti yrittänyt päivät pakoilla omaa itseäni ja tappaa aikaa, vaikka tulisi viettää sitä laatuaikaa ja nauttia elämästä..."

"Jaa-a, no oikeestaan oon viettäny aikaani miettimällä et eläiskö vai heittäiskö henkensä. Mitäs mieltä te ootte asiasta? Kun sanotaan että itsemurha on itsekkäin teko minkä voi tehdä. Mutta mitä jos on yrittänyt taistella ja ei vain enää jaksa? Eikö läheisiltä ole itsekästä vaatia sinnittelemään ja kärsimään päivästä toiseen, että heidän ei tarvitsisi menettää läheistään? Jos joku kärsii voimakkaista kivuista, jokainen toivoo että hän saisi helpoitusta. Henkinen tuska voi olla hyvin raastavaa, se voi muuttua henkiseksi kivuksi ja kärsimykseksi. Ai, paistaa aurinko vielä risukasaankin? Niin, tottakai se on totta koska sitä on vuosikaudet hoettu. Ja joo, totta, pitäisi vain ottaa itteä niskasta kiinni, tiedän..."

Edellisessä pätkässä on mietteitäni itsemurhasta ajalta ennen osastojaksoa, kun olin syvällä pimeydessä ja kuolema tuntui ainoalta helpotukselta. Ei, en kannata tai "hyväksy" itsemurhaa. Minä uskon Jumalaan ja siihen, että itsemurha veisi minut vain suurempaan kärsimykseen. Mutta nykyään ymmärrän niitä, jotka tekevät itsemurhan. Minäkin olin veitsi kourassa, lääkepurkki kourassa ja harkitsin sitä. Mutta en uskaltanut. Kuolemanpelko oli suurempi kuin halu kuolla. Ja siitä olen kiitollinen, vaikka edelleen tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli vain luovuttaa. Hetkiä, kun pelkää, että tulevaisuus tuo tullessaan uusia ja uusia mustia kausia. Että epäonnistun julkisesti -joudun jäämään sairaslomalle tai muuta vastaavaa.

Minulla on kiire. Kiire suorittaa arkea. Kiire saada opiskeluhommat päätökseen, että ehtisi kesätöihin, että tienaisi syksyä varten, että jaksaisi harjoittelussa. Se pelottaa, että missä vaiheessa levähdän? Alan helposti suorittaa liikaa, jotta jäisi sitten varmasti aikaa levätä, ja joudun ojasta allikkoon.

Nyt yritän sopeutua arkeen uudella tavalla. Yritän kuunnella itseäni ja vointiani. Pitää opiskelupäivät tarpeeksi lyhyinä. Jättää vapaata aikaa nollata aivoja, ja käydä urheilemassa vastapainoksi.

Tulee päiviä, jolloin tekisi vain mieli jäädä koko päiväksi sängyn pohjalle. Jättää opiskelu ja kaikki muu seuraavaan päivään, ja vain levähtää. Mutta jos olen yhdenkin kokonaisen päivän vain sängyn pohjalla tekemättä mitään, ahdistus nostaa päätää. Tietyt arkirutiinit pitävät minut kiinni elämän syrjässä, tuovat onnistumisia ja epäonnistumisia. Ja lepohetket tuntuvat sen jälkeen niin hyviltä, kun kaikki askareet eivät ole takaraivossa kolkuttamassa "kun pitäisi tehdä se ja tämä ja tuo..ihan kohta, levähdän vain ensin hieman...oho, päivä meni jo ja mitään en saanut aikaseksi--olen huono ihminen".

Olen vaativa itseäni kohtaan. Se saa minut helposti vähättelemään aikaansaannoksiani, mollaamaan itseäni, ruoskimaan itseäni kaikista mitä pitäisi tehdä ja asettamaan liian suuria vaatimuksia itselleni. Saan edelleen päivittäin muistuttaa itselleni, että olen toipilas. Vaikka vointi onkin nyt kohentunut, minun täytyy ottaa rauhallisesti. Uuden romahduksen ja sairaalaan joutumisen pelko on hyvä kannustin muistuttamaan itseäni liian kuormituksen vaaroista. Ja eihän minulla ole aikaa uudelle romahdukselle, kun on kiire saada kaikki tehdyksi, jotta valmistuu. Vaikkakin myöhemmin kuin muut, mikä saavutus sekin edes on? Niin, on helpompi soimata itseään myöhäisemmästä valmistumisesta, joka johtuu sairaalajaksoista psykiatrisessa sairaalasta ja masennuksen laskemasta toimintakyvystä, kuin jos sama johtuisi fyysisestä syystä. Opettelemista siinäkin minulle, asennemuutoksen paikka..

Täytyy kai tämäkin polveileva maratoniteksti lopettaa ja jatkaa koulutöiden parissa. Kenties päiväunien ja tupakkatauon jälkeen ;)

Miten päädyin osastohoitoon?

Sen pidemmin aiempaa sairaushistoriaani avaamatta kerron tiivistetysti tapahtumista, jotka edelsivät ensimmäistä osastojaksoani. Tarve käsitellä näitä asioita on suuri tällä hetkellä. En ole pystynyt kertomaan kellekään läheisilleni näistä vaikeimmista asioista. Häpeä, syyllisyys. Toivon, että kirjoittaminen auttaa minua käsittelemään näitä asioita.

Viime syksynä masennus, joka oli todettu alkuvuodesta, alkoi vaikeutua. Erityisesti siihen liittyvä voimakas ahdistuneisuus alkoi vaikeuttaa arkeani. Tunteet alkoivat käydä niin vaikeiksi, että tartuin terään. Ensimmäisellä kerralla tuloksena oli vain keittiöpuukolla tehdyt hennot naarmut toisessa hauiksessani. Säikähdin: jäisikö niistä arvet? Olin hajalla, mutta piti nopeasti koota taas itseni ja kiirehtiä kouluun. Pitkä päivä olisi taas edessä.

Seuraavalla kerralla hoksasin jo tarttua rikottuun sheiveriin. En muista tarkkaan noita päiviä ja niiden tapahtumia. Vain tuokioita. Istun kylppärin lattialla terä kädessä, nilkka useasti viillettynä, verinorot jotka sotkivat lattian. Hoitaja ja lääkäri huolestuivat, määrättiin bentsoja tarvittaviksi lääkkeiksi ahdistukseen, niitä miedoimpia. Mutta kun en ollut tottunut käyttämään niitä, joten ne väsyttivät. Nukahdin läksyjen ääreen. Tuli taas tenttiä edeltävä ilta, ja oli pystyttävä lukemaan. Ahdisti vain taas niin paljon, että keskittyminen oli vaikeaa. Tarvittava lääke saisi nukahtamaan, ja oli kyettävä vielä lukemaan. Joten, päättelin, täytyy viiltää. Se toi hetken helpotuksen ahdistukseeni. Lähtiessäni illalla pelaamaan jääkiekkoa kiedoin sideharsoa nilkan ja jalkaterän ympärille, ja vedin luistimet jalkaan. Mitä nyt kivusta ja kirvelystä, itsehän olin sen aiheuttanut. Sitä paitsi, urheilu sai minut unohtamaan ahdistuksen edes muutamaksi tunniksi.

Sitä se alkoi olla, päivittäistä taistelua ahdistuksen kanssa. Vain yksittäisiä lepohetkiä siitä. Urheillessa, ystävien kanssa ollessa. Aloin olla epätoivoinen ja väsynyt taistelemaan. Ja olin jäänyt koukkuun viiltelyyn. Viillot syvenivät, ja seuraavalla kerralla lääkäri totesi viillon ulottuneen rasvakudokseen saakka. Käyntejäni hoitajan vastaanotolla tihennettiin päivittäisiksi.

Lopulta tuli päivä, jolloin romahdin. Olin vakuutellut ja vakuutellut että pärjään. Pystyin luomaan suojakuoren hetkessä. Saatoin itkeä hoitajalla pahaa oloani, ja hetken päästä olla keskustelemassa opettajien kanssa projektistani kuin ei mitään. Yksin ollessa ahdistus sai minut kuitenkin kiinni. Aloin olla todella väsynyt peittelyyn ja sinnittelyyn. Lopulta eräänä torstaina tunnustin hoitajalle, etten ole varma pärjäänkö, ja hän sai nähdä ensimmäistä kertaa kuinka rikki olin. Aiemmin lääkärin esille nostama ajatus osastosta otettiin puheeksi, ja olin valmis jyrkän torjunnan sijaan kuuntelemaan hoitohenkilökunnan mielipidettä.

Asia jätettiin hautumaan. Samana päivänä, kotiuduttuani koulun jälkeen, vyöryi ahdistus taas voimakkaana päälle. Kuuntelin musiikkia ja itkin lähes hysteerisesti. Olisin vain halunnut kuolla. Saada vihdoin rauhan. Näin mielessäni, kuinka leijailisin ilmassa. Makaisin asfaltilla hiukset viuhkana pääni ympärillä, levollinen ilme kasvoilla. Seuraavaksi valkoiseen vaatteeseen puettuna arkussa, sama levollisuus kasvoilla. Ei verta, ei kipua. Kaunista. Ja mikä tärkeintä: ahdistus olisi poissa.

Kiipesin huoneeni ikkunalaudalle, joka oli neljännessä kerroksessa. Avasin ikkunan. Seisoin siinä, katsoin kivetystä allani. Yksi askel vain, ja se olisi siinä. Seistyäni siinä hetken katsomassa alaspäin, vetäydyin nyyhkyttäen takaisin sängylleni. En missään vaiheessa ollut päättänyt, että hyppäisin. Halusin vain katsoa sitä mahdollisuutta silmästä silmään. Olisin halunnut tehdä sen, mutten uskaltanut.

Seuraavana päivänä hoitaja sai kuulla edellispäivän tilanteesta. Lopulta joku minulle tuntematon psykiatri lähetti minut osastolle. Kysyi suostumukseni vapaaehtoiseen hoitoon. Ja siihen, että tilaa ambulanssin hakemaan minut. Niin sitä mentiin, aamuluentojen jäljiltä vain koulureppu selässäni, kohti tuntematonta ja pelottavaa. Sairaalaa ja osastohoitoa. Aavistamatta lainkaan, kuinka pitkäksi osastohoito tulisi venymään...

Minulla on masennus, mutta minä en ole masennus

Päivä kerrallaan tarvon kohti sarastusta, toivoen tunnelin päässä olevan lampunvvalon voimistuvan, ettei  sammutettaisi säästösyistä.

Alkuun voisin kertoa hieman taustoistani. Olen reilu parikymppinen nuori nainen. Minulla todettiin reilu vuosi sitten kaskivaikea masennus, joka muuttui viime syksynä vaikeaksi masennukseksi. Tässä blogissa tarkoituksenani on kirjottaa ajatuksistani ja oloistani,  kuluneesta matkasta tämän sairauden kanssa. Masennuksen lisäksi, tai vahvasti siihen kytkeytyen minulla on myös määrittämätön ahdistuneisuushäiriö. Lisäksi mukana kulkee määrittämätön syömishäiriö, joka aikanaan laukaisi masennuksen.

Osastojaksoja on kertynyt kaksi  tai kolme kappaletta, riippuen laskutavasta. Viime syksynä olin ensimmäistä kertaa elämässäni osastolla kuukauden pätkän. Nyt alkuvuodesta olin ensin vajaan viikon, ja muutaman kotona vietetyn päivän jälkeen päädyin uudelleen osastolle. Tämä pätkä venyi lähettävän lääkärin puhuman viikonlopun sijaan kuukauden mittaiseksi. Aion kirjoitella näistä jaksoista tarkemmin myöhemmin, tarve jäsentää näitä ajanjaksoja on suuri.
 Tämän hetken tittelini on opiskelija. Loppukevät tulee olemaan kiireinen, koska alkuvuodesta en pystynyt opiskelemaan lainkaan vointini vuoksi. Silti pitäisi muistaa pitää maltti mukana, ettei tule uutta romahdusta voinnissa. Kesätyöt odottavat myös, siihen mennessä pitäisi olla kuntoutunut siinä määrin että vaativa työ onnistuu.


Tämän hetken tilanteeni ja vointini on vielä melko vaihteleva. Kotiuduin muutama viikko sitten, ja paluu arkirutiineihin on ollut takkuilevaa. Itsetuhoiset ajatukset ovat onneksi jo vähentyneet hhuomattavasti! Taistelutahto on voimistunut, mutta notkahdusten tullessa väsymys ja epätoivo nousevat helposti pintaan.
 En ole kuitenkaan luovuttanut vielä. Päivä kerrallaan, välillä hetki kerrallaan raivaan tietäni eteenpäin odottaen parempia aikoja.