Sen pidemmin aiempaa sairaushistoriaani avaamatta kerron tiivistetysti tapahtumista, jotka edelsivät ensimmäistä osastojaksoani. Tarve käsitellä näitä asioita on suuri tällä hetkellä. En ole pystynyt kertomaan kellekään läheisilleni näistä vaikeimmista asioista. Häpeä, syyllisyys. Toivon, että kirjoittaminen auttaa minua käsittelemään näitä asioita.
Viime syksynä masennus, joka oli todettu alkuvuodesta, alkoi vaikeutua. Erityisesti siihen liittyvä voimakas ahdistuneisuus alkoi vaikeuttaa arkeani. Tunteet alkoivat käydä niin vaikeiksi, että tartuin terään. Ensimmäisellä kerralla tuloksena oli vain keittiöpuukolla tehdyt hennot naarmut toisessa hauiksessani. Säikähdin: jäisikö niistä arvet? Olin hajalla, mutta piti nopeasti koota taas itseni ja kiirehtiä kouluun. Pitkä päivä olisi taas edessä.
Seuraavalla kerralla hoksasin jo tarttua rikottuun sheiveriin. En muista tarkkaan noita päiviä ja niiden tapahtumia. Vain tuokioita. Istun kylppärin lattialla terä kädessä, nilkka useasti viillettynä, verinorot jotka sotkivat lattian. Hoitaja ja lääkäri huolestuivat, määrättiin bentsoja tarvittaviksi lääkkeiksi ahdistukseen, niitä miedoimpia. Mutta kun en ollut tottunut käyttämään niitä, joten ne väsyttivät. Nukahdin läksyjen ääreen. Tuli taas tenttiä edeltävä ilta, ja oli pystyttävä lukemaan. Ahdisti vain taas niin paljon, että keskittyminen oli vaikeaa. Tarvittava lääke saisi nukahtamaan, ja oli kyettävä vielä lukemaan. Joten, päättelin, täytyy viiltää. Se toi hetken helpotuksen ahdistukseeni. Lähtiessäni illalla pelaamaan jääkiekkoa kiedoin sideharsoa nilkan ja jalkaterän ympärille, ja vedin luistimet jalkaan. Mitä nyt kivusta ja kirvelystä, itsehän olin sen aiheuttanut. Sitä paitsi, urheilu sai minut unohtamaan ahdistuksen edes muutamaksi tunniksi.
Sitä se alkoi olla, päivittäistä taistelua ahdistuksen kanssa. Vain yksittäisiä lepohetkiä siitä. Urheillessa, ystävien kanssa ollessa. Aloin olla epätoivoinen ja väsynyt taistelemaan. Ja olin jäänyt koukkuun viiltelyyn. Viillot syvenivät, ja seuraavalla kerralla lääkäri totesi viillon ulottuneen rasvakudokseen saakka. Käyntejäni hoitajan vastaanotolla tihennettiin päivittäisiksi.
Lopulta tuli päivä, jolloin romahdin. Olin vakuutellut ja vakuutellut että pärjään. Pystyin luomaan suojakuoren hetkessä. Saatoin itkeä hoitajalla pahaa oloani, ja hetken päästä olla keskustelemassa opettajien kanssa projektistani kuin ei mitään. Yksin ollessa ahdistus sai minut kuitenkin kiinni. Aloin olla todella väsynyt peittelyyn ja sinnittelyyn. Lopulta eräänä torstaina tunnustin hoitajalle, etten ole varma pärjäänkö, ja hän sai nähdä ensimmäistä kertaa kuinka rikki olin. Aiemmin lääkärin esille nostama ajatus osastosta otettiin puheeksi, ja olin valmis jyrkän torjunnan sijaan kuuntelemaan hoitohenkilökunnan mielipidettä.
Asia jätettiin hautumaan. Samana päivänä, kotiuduttuani koulun jälkeen, vyöryi ahdistus taas voimakkaana päälle. Kuuntelin musiikkia ja itkin lähes hysteerisesti. Olisin vain halunnut kuolla. Saada vihdoin rauhan. Näin mielessäni, kuinka leijailisin ilmassa. Makaisin asfaltilla hiukset viuhkana pääni ympärillä, levollinen ilme kasvoilla. Seuraavaksi valkoiseen vaatteeseen puettuna arkussa, sama levollisuus kasvoilla. Ei verta, ei kipua. Kaunista. Ja mikä tärkeintä: ahdistus olisi poissa.
Kiipesin huoneeni ikkunalaudalle, joka oli neljännessä kerroksessa. Avasin ikkunan. Seisoin siinä, katsoin kivetystä allani. Yksi askel vain, ja se olisi siinä. Seistyäni siinä hetken katsomassa alaspäin, vetäydyin nyyhkyttäen takaisin sängylleni. En missään vaiheessa ollut päättänyt, että hyppäisin. Halusin vain katsoa sitä mahdollisuutta silmästä silmään. Olisin halunnut tehdä sen, mutten uskaltanut.
Seuraavana päivänä hoitaja sai kuulla edellispäivän tilanteesta. Lopulta joku minulle tuntematon psykiatri lähetti minut osastolle. Kysyi suostumukseni vapaaehtoiseen hoitoon. Ja siihen, että tilaa ambulanssin hakemaan minut. Niin sitä mentiin, aamuluentojen jäljiltä vain koulureppu selässäni, kohti tuntematonta ja pelottavaa. Sairaalaa ja osastohoitoa. Aavistamatta lainkaan, kuinka pitkäksi osastohoito tulisi venymään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti