keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Paluu arkeen

Osastojakson jälkeen paluu arkeen ei ole -ainakaan minulle- kovin helppoa. Ensin täytyy selvitä siitä tunteiden alkumylläkästä. Kohdata pelkonsa siitä, pärjääkö. Kohdata ahdistukset, sietää ne ja päästä niistä yli järkevillä tavoilla. Kohdata arjen haasteet: ruoanlaitto, pyykinpesu, siivous. Petin petaus. Harrastukset. Opiskelu. Nukkuminen. Vuorokausirytmin ylläpito.


Yksi suuri haaste minulle on ollut sekä syksyn osastojakson jälkeen että nyt viimeisimmän osastojakson jälkeen sosiaaliset suhteet. Se, minkä verran jaksan olla isommassa porukassa, ja kuulunko edes mihinkään porukkaan pidemmän poissaolon jälkeen? Omaa vointia ja jaksamista tulee seurattua melko tarkkaan tällä hetkellä, ja sosiaalisuus väsyttää vielä aika paljon. Siksi monesti lähden aikaisin takaisin yksinäisyyteen ja omaan rauhaan. Oikeastaan pelkään joutuvani tilanteeseen, että ahdistun voimakkaasti suuremmassa porukassa. Tai että huomaan olevani yksinäinen.

Yksi suurimmista haasteista minulle on puolituttujen kyselyt siitä, missä olen ollut ja miksi minua ei ole näkynyt. Mielessä on käynyt monenlaisia vastausvaihtoehtoja...

Varoitus! Seuraavana luvassa voimakasta ironiaa. Sen tarkoituksena ei ole pilkata ketään tai mitään sairauksia, se on minulle yksi selviytymiskeinoista.

"Tuli käytyä kuukauden visiitti hullujenhuoneella. Täysylläpito, lääkkeet jaetaan valmiiksi ja vielä vahditaan että muistat kipata ne kurkustasi alas. Ruoka tarjotaan viidesti päivässä, ja jos et satu muistamaan, mitä kilinä tarkoittaa, joku tulee koputtamaan oveen ja muistuttamaan. Aamulla herätetään seiskan jälkeen, ja päivällistarinoinnista huolehtii potilas, jonka puheessa tarinaan sekoittuu hullunkurisesti ympäristön tapahtumia. Tupakkakoppikin on, tosin tupakat täytyy hommata itse, pummata ei tietenkään saa. Kahvinkin sain välillä salakuljetettua tupakalle mukaan, siitä kombosta ei tarvinnut täysin luopua vaikka se kiellettyä olikin. Samaan hintaan saa vielä huonekaveriksi levottoman potilaan, joka herättää aamuyön tunteina räpsyttelemällä valoja ja juttelemalla omiaan."

"Harkitsin tossa itteni tappamista mut lääkäri passitti jostain syystä sairaalaan. Ja toinen lääkäri pois sieltä, vaikka edelleen halusin tappaa itteni. Otapa siitä sit selvä. Ja vielä pitäs päättää seki, jaksaako täällä kituuttaa vai heittäiskö lusikan viimeinki nurkkaa. Et sellasta. Mitäs teille kuuluu?"

"Jaa mitäkö oon tehny viime kuukaudet ku ei oo näkyny? Noo, harrastanut kokopäiväistä itsetutkiskelua pääasiassa neljän seinän sisällä lukittujen ovien takana. Tai päinvastaisesti yrittänyt päivät pakoilla omaa itseäni ja tappaa aikaa, vaikka tulisi viettää sitä laatuaikaa ja nauttia elämästä..."

"Jaa-a, no oikeestaan oon viettäny aikaani miettimällä et eläiskö vai heittäiskö henkensä. Mitäs mieltä te ootte asiasta? Kun sanotaan että itsemurha on itsekkäin teko minkä voi tehdä. Mutta mitä jos on yrittänyt taistella ja ei vain enää jaksa? Eikö läheisiltä ole itsekästä vaatia sinnittelemään ja kärsimään päivästä toiseen, että heidän ei tarvitsisi menettää läheistään? Jos joku kärsii voimakkaista kivuista, jokainen toivoo että hän saisi helpoitusta. Henkinen tuska voi olla hyvin raastavaa, se voi muuttua henkiseksi kivuksi ja kärsimykseksi. Ai, paistaa aurinko vielä risukasaankin? Niin, tottakai se on totta koska sitä on vuosikaudet hoettu. Ja joo, totta, pitäisi vain ottaa itteä niskasta kiinni, tiedän..."

Edellisessä pätkässä on mietteitäni itsemurhasta ajalta ennen osastojaksoa, kun olin syvällä pimeydessä ja kuolema tuntui ainoalta helpotukselta. Ei, en kannata tai "hyväksy" itsemurhaa. Minä uskon Jumalaan ja siihen, että itsemurha veisi minut vain suurempaan kärsimykseen. Mutta nykyään ymmärrän niitä, jotka tekevät itsemurhan. Minäkin olin veitsi kourassa, lääkepurkki kourassa ja harkitsin sitä. Mutta en uskaltanut. Kuolemanpelko oli suurempi kuin halu kuolla. Ja siitä olen kiitollinen, vaikka edelleen tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli vain luovuttaa. Hetkiä, kun pelkää, että tulevaisuus tuo tullessaan uusia ja uusia mustia kausia. Että epäonnistun julkisesti -joudun jäämään sairaslomalle tai muuta vastaavaa.

Minulla on kiire. Kiire suorittaa arkea. Kiire saada opiskeluhommat päätökseen, että ehtisi kesätöihin, että tienaisi syksyä varten, että jaksaisi harjoittelussa. Se pelottaa, että missä vaiheessa levähdän? Alan helposti suorittaa liikaa, jotta jäisi sitten varmasti aikaa levätä, ja joudun ojasta allikkoon.

Nyt yritän sopeutua arkeen uudella tavalla. Yritän kuunnella itseäni ja vointiani. Pitää opiskelupäivät tarpeeksi lyhyinä. Jättää vapaata aikaa nollata aivoja, ja käydä urheilemassa vastapainoksi.

Tulee päiviä, jolloin tekisi vain mieli jäädä koko päiväksi sängyn pohjalle. Jättää opiskelu ja kaikki muu seuraavaan päivään, ja vain levähtää. Mutta jos olen yhdenkin kokonaisen päivän vain sängyn pohjalla tekemättä mitään, ahdistus nostaa päätää. Tietyt arkirutiinit pitävät minut kiinni elämän syrjässä, tuovat onnistumisia ja epäonnistumisia. Ja lepohetket tuntuvat sen jälkeen niin hyviltä, kun kaikki askareet eivät ole takaraivossa kolkuttamassa "kun pitäisi tehdä se ja tämä ja tuo..ihan kohta, levähdän vain ensin hieman...oho, päivä meni jo ja mitään en saanut aikaseksi--olen huono ihminen".

Olen vaativa itseäni kohtaan. Se saa minut helposti vähättelemään aikaansaannoksiani, mollaamaan itseäni, ruoskimaan itseäni kaikista mitä pitäisi tehdä ja asettamaan liian suuria vaatimuksia itselleni. Saan edelleen päivittäin muistuttaa itselleni, että olen toipilas. Vaikka vointi onkin nyt kohentunut, minun täytyy ottaa rauhallisesti. Uuden romahduksen ja sairaalaan joutumisen pelko on hyvä kannustin muistuttamaan itseäni liian kuormituksen vaaroista. Ja eihän minulla ole aikaa uudelle romahdukselle, kun on kiire saada kaikki tehdyksi, jotta valmistuu. Vaikkakin myöhemmin kuin muut, mikä saavutus sekin edes on? Niin, on helpompi soimata itseään myöhäisemmästä valmistumisesta, joka johtuu sairaalajaksoista psykiatrisessa sairaalasta ja masennuksen laskemasta toimintakyvystä, kuin jos sama johtuisi fyysisestä syystä. Opettelemista siinäkin minulle, asennemuutoksen paikka..

Täytyy kai tämäkin polveileva maratoniteksti lopettaa ja jatkaa koulutöiden parissa. Kenties päiväunien ja tupakkatauon jälkeen ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti