Oon nyt niin kiihtyny et mun on vaikee pysyä paikallaan mut muistin että aioin tänää kirjottaa tän tekstin ni aattelin nyt sitte yrittää tätä. Valitettavasti päivällä mieleen nousseet ajatukset tuntuu hävinneen mutta kirjotan sit mitä nyt tulee mieleen.
Välillä minulla nousee viha tätä sairautta kohtaan. Mitä kaikkea se on minulta vienyt. Vaihtoon lähtö peruuntui. Joudun lähes päivittäin selittelemään puolitutuille, miksi olen vielä koulussa harjoittelun sijaan. Päivittäin joudun taistelemaan, että jaksan nousta ylös sängystä, opiskella ja käydä ihmisten ilmoilla. Tehdä töitä sen eteen, että jaksan nähdä kavereita. Lisäksi tämä paska sairaus saa minut kuluttamaan vähäisiä voimavarojani siihen, että liimaan - kaikki saumakohdat huolellisesti tiivistäen - ulkokuoren, jolla näytän jopa läheisimmille ystävilleni että hyvin menee. Ja se saa kaipaamaan "omaa aikaa", vain huomatakseni, että se on taas huijannut minut tilanteeseen, jossa ahdistus ja itsetuhoisuus saavat minut kiinni.
Välillä on katkera. ERITTÄIN katkera. Niin kuin jokaisen sairauden kohdalla sopeutumien prosessiin kuuluu, mietin usein MIKSI minulle tuli masennus. Mitä tein väärin? Miksi minä en pärjää? Katkeruus henkilöityy lapsuuden ajan kiusaajiin, ihmisiin jotka polkivat minut pohjamutiin murrosiän herkkinä itsetunnon kehityksen aikoina. Olen katkera myös siitä, mitä tämä sairaus on saanut minut tekemään itselleni. Ikuiset arvet nilkoissa. Miten selitän tämän pienille, ihmetteleville lapsille? Miten kestän ihmisten katseet etelänreissun lämmössä?
Välillä olen peloissani. Mielialat vaihtuvat nopeasti, enkä aamulla voi tietää, mitä päivä ja ilta tuo tullessaan (ja ei, minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä). Eilen illalla olisin halunnut ottaa yliannostuksen lääkkeitä, samoin tänä aamuna. Kuolemanpelko (ja se mitä sen jälkeen tapahtuu) on kuitenkin vielä toistaiseksi ollut esteenä viimeisen kynnyksen ylittämiselle. Usein pelkään sitä, että tulee samanlainen impulssi, joka on saanut minut viiltämään, ja kippaan useamman lääkepurkin sisällön kurkustani alas. Kuitenkin toivon, että joku pelastaisi minut siinä tilanteessa. Tulevaisuuden pelon ja toivottomuuden kanssa vastakkain on tieto, että minulla voi olla pitkä ja monivivahteinen elämä vielä edessä. Tunnetasolla vain se välillä jää kauas minusta, toivottomuus peittää sen synkillä varjoillaan.
Päivällä ja illalla puolestaan olo on ollut parempi, vauhdikkaampi, ja elämän tarjoamat mahdollisuudet ovat tuntuneet moninaisilta ja tavoittelemisen arvoisilta. Siihen on kuitenkin kiinteästi liittynyt alussa mainitsemani kiihtyneisyys ja kyvyttömyys olla paikallaan. Jatkuva liikkumisen, heilumisen, asennon vaihtamisen tai jonkin nypläämisen tarve on ärsyttävää, rasittavaa, pelottavaa ja kuluttavaa.
Välillä pintaan nousee uhmakkuus. Voi mielessäni kuvitella masennuksen mustaksi hahmoksi. Haluaisin hakata ja potkia sitä, heittää sen kenttään ja talloa. Sylkeä sen päälle halveksuen, solvata ja ivata. Pitää nälässä, syyllistää, haukkua. Vaatia kohtuuttomia suorituksia, näännyttää taakan alle, huolestuttaa ja saattaa stressin alaiseksi. Pilkata, kun kaikesta vaivannäöstä, stressistä ja huolesta huolimatta jokin menee vikaan, korkealle asetetut saavutukset eivät täyty. Kun täytyy kohdata epäonnistumisia, syyllisyyttä ja häpeää.
Ja lopulta huomaan, että kaikki, mitä olisin valmis tekemään kuvitellulle masennusmörölle, olen tehnytkin itselleni.
Mutta uhma ja ajoittain pilkistelevä toivo saavat minut vielä taistelemaan. Nousemaan ylös jokaisen kompuroinnin, harha-askeleen ja kaatumisen jälkeen. Niin että lopulta olen noussut ylös useammin kuin olen kaatunut. Haista paska, masennus, minä voitan sinut vielä! Ja sitten, sitten minua ei pitele mikään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti