Tänään päädyin osastolle jälleen. Olo on tosi ristiriitainen. Pettynyt, epäonnistunut, surullinen. Epätoivoinen. Pelokas.
Syy osastolle tuloon oli itsetuhoisuus, jälleen. En uskaltanut jäädä enää kotiin jatkuvien itsetuhoisten ajatusten kanssa. Ensimmäistä kertaa sanoin, että nyt haluan sairaalaan turvaan.
Miten voisin saada vointini kohenemaan? Mikä on takapakin syy? Sitä tullaan kyselemään, mutten oikein osaa vastata siihen. Stressi, rahahuolet. En tiedä. Liikuntakielto urheiluvamman vuoksi. Vähäiset ahdistuksenhallintakeinot. Sinnittely.
Nyt olen osastolla 15 tunnin lähetteellä, ja lääkäri arvioi huomenna hoidon tarpeen.
Olo on aika tyhjä. Viime päivien väsymys ja sinnittely, epätoivo ovat vetäneet pakin melko tyhjäksi.
Mutta minä olen taistelija. Ainakin haluan olla. Yritän ottaa tämän latauspaikkana ja taukona tästä kaikesta. Ei ahdistus täällä katoa, päinvastoin, se hyökyy kunnolla päälle. Mutta se on nyt vain kohdattava ja mietittävä omaa suhtautumista siihen ja keinoja sen selättämiseksi. Vaikka tuntuu että olen lähtöpisteessä, en saa ajatella tätä niin. On vain otettava hetki kerrallaan ja toivottava parasta.
Keskustelin hoitajan kanssa tunnin, ja olo on ollut sen jälkeen helpompi kuin päiviin. Aloin hahmottaa tilannettani paremmin. Koulustressi on ollut liian suuri. Vaikka olen pitänyt opiskelupäivät maltillisen mittaisina, jatkuva paine ja stressi aikataulun suhteen on kalvanut lähes jatkuvasti alitajunnassa.
Toinen vointiani huonontanut seikka on ollut se, etten ole hyväksynyt sairauttani ja tilannettani. Olen mennyt eteenpäin sinnillä ja raivolla, kenties myös halunnut näyttää itselleni ja muille että minähän kyllä pystyn opiskelemaan ja suorittamaan arkeani vaikka minulla on vaikea masennus. Itseni kuuntelu ja armollisuus on jäänyt syrjään. Olen soimannut itseäni päivistä, joina en ole pystynyt opiskelemaan. Asettanut riman liian korkealle. Ja kokenut epäonnistumista ja häpeää siitä, kun olen selitellyt puolitutuille meriselityksiä, miksi valmistun puoli vuotta myöhemmin kuin muut. Pahan olon peittäminen läheisiltä on myös kuormittavaa, ja siitä pitää opetella eroon.
Anteeksi sekava ajatusoksennus. Nyt oon jo peiton alla, oottelen iltalääkkeen vaikutusta että voin alkaa nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti