Taistelija

Käytän blogitekstin innoituksena kappaletta, joka oikeastaan kertoo sodasta. Mutta mielestäni se kertoo myös tästä sairaudesta, taistelusta elämästä ja kuolemasta.

"Hän on ollut siellä jossain, mihin monet jäivätkin.
Tehnyt kaiken, mitä tehdä käskettiin.
Mikä oikein on tai väärin puolestansa päätettiin,
ja ne päättäjät, ne jäivät kaupunkiin."

Masennus on vienyt minut syviin vesiin jo useamman kerran. Taistelua siitä, jääkö pohjalle vai pyristeleekö kohti pintaa. Ja tilanteen toistuessa epätoivo siitä, mistä kerää taas voiman pyristellä kohti pintaa. Ja kannattaako se? Löytääkö kuitenkin itsensä taas pohjalta? Missä vaiheessa on lupa luovuttaa?

Masennus vie monet ihmiset syviin vesiin. Osan lyhyemmäksi aikaa, osan pidemmäksi aikaa. Joku yrittää useamman kerran itsemurhaa, ja liikaa on myös niitä, joita ei ehditä pelastaa.

Olen yrittänyt taistella arjessani masennuksen kanssa. Noussut aamulla sängystä, vaikka ei huvittaisi. Raahautunut kouluun opiskelemaan, vaikkei jaksaisi. Syyllistänyt itseäni tekemättä jättämisistä, ja pakottanut itseni tekemään, vaikkei oikeastaan jaksaisi. Ja nyt minulle annettiin vihdoin lupa, oikeastaan käsky, itseni kuuntelemiseen ja tahdin hidastamiseen. Ei masennuksesta parannu suorittamalla hampaat irvessä, hakkaamalla päätä seinään kerta toisensa jälkeen. Seinään, jota se pää ei tule hakkaamalla läpäisemään.

Mikä oikeastaan on oikein ja mikä väärin? Olen mielessäni monesti kapinoinut vastaan, kun minua on kielletty viiltelemästä, satuttamasta itseäni ja päättämästä elämääni oman käden kautta. Järjellä tiedän, että se on väärin itseä kohtaan. Mutta kun on aseeton pahan olon ja ahdistuksensa kanssa, miksi täytyy riistää ne ainoatkin aseet? Mikä minua on neuvomaan sellainen, joka ei itse ole tätä kokenut, puhuu vain ammattinsa puolesta? Mutta järki on onneksi ollut viime aikoina suurimmaksi osaksi niskan päällä näissä asioissa.

"Hän on tuntenut, kun pommit tantereita moukaroi,
avunhuudot vielä nytkin kuulla voi.
Hän on nähnyt sen kun savun takaa nousee aamunkoi,
tuhottuna kaikki minkä Luoja loi."

Minun arjessani, masennuksesta kärsiessäni, monet pienetkin arkielämän vastoinkäymiset heikkoina hetkinä voivat vavisuttaa olotilaa ja vointia pommien tavoin. Myös monet osastolla kuulemani karut tarinat ja elämänkohtalot ovat koskettaneet, jääneet mieleen. Eleet, epätoivoiset teot, itsensä vahingoittaminen, tuska - kaikki hiljaiset ja myös vähemmän hiljaiset avunpyynnöt ovat monesti riipaisseet, koskettaneet. Ja se tuska, mikä toisesta heijastuu vaistoinkäymisten ja voinnin huononemisen myötä. Voi kun voisin jotenkin auttaa, tulee tunne.

"Jotkut arvet näkyy päälle, jotkut ei.
Silloin miehet oli viljaa, jota halla vei.
Kuvat menneisyyden kulkee lastinaan,
etulinjaan palaa öisin uudestaan."

Sairaus on tuonut mukanaan sekä näkyviä, että näkymättömiä arpia. En ole ylpeä iholleni taltioituneista epätoivon hetkistä. Häpeän niitä, pelkään muiden reaktioita. Leimautumista. Mutta eniten sitä, että läheiset tulevat jossain vaiheessa näkemään ne, ja sitä tuskaa mitä ne voivat läheisille aiheuttaa. Tosiasia kuitenkin on, että ne tulevat kulkemaan loppuelämän mukanani. Siksi en halua niitä lisää. Siksi hain apua nyt ajoissa, ja kävin lyhyen visiitin sairaalassa.

Masennus vaatii vuosittain useita uhreja. Myös niitä, joiden elämä päättyy ennenaikasesti sen vuoksi.

Osastoajoilta on paljon muistoja, joita tekee kipeää muistella. Epätoivon hetkiä, jolloin olen vain nyyhkyttänyt hoitajille, että päästäkää mut tuskistani, tehkää se lopullinen puolestani. Synkkiä hetkiä, synkkiä muistoja, jotka ahdistuksen yltyessä monesti palaavat mieleeni.

" Monta haavetta nuo vuodet silloin hautaan vei.
Silti toivon näkee jossain siintävän,
eikö kuuluis hälle hieman enemmän? "

Olen joutunut hautaamaan joitakin haaveita ja tavoitteita sairastumisen vuoksi. Vaihtoon lähdön peruuntuminen, valmistumisen viivästyminen. Kuitenkin olen viime päivien aivoriihen aikana todennut, että ne ovat loppujen lopuksi toissijaisia. Lääkäri kysyi minulta eilen, mitä merkitsee puoli vuotta myöhempi valmistuminen sen rinnalla, että harkitsen itsemurhaa, koska olen niin loppu? Se herätteli todella voimakkaasti.

Toivon näköalat ovat vaikeina kausina välillä olleet vain yksittäisiä pilkahduksia. Välillä on tuntunut todella siltä, että tunnelin päässä oleva valo on sammutettu, säästösyistä. Kuitenkin, vointini on kohentunut viimeisten kuukausien aikana paljon, ja haluan uskoa, että se tulee edelleen kohenemaan, kun annan sille mahdollisuuden. Minun on annettava tulevaisuudelle tilaisuus näyttää, mitä hyvää se on minulle varannut. Sillä haluan uskoa, että vaikeita aikoja seuraa helpompia aikoja.

"Hän on tähtäimensä takaa nähnyt toisen ihmisen,
joka marssi tahtiin toisten käskyjen.
Silti taistelunsa taisteli, me saimme vapauden.
Hän on ylpeä, ja nöyrä eessä sen."

Näissä säkeissä näen vertauskuvan syömishäiriöstä. Kuinka se on minua marssittanut joinakin aikoina täysin käskytettävänä, ja rangaissut aina tilaisuuden tullen. Osastolla olen nähnyt useita, jotka ovat syömishäiriön vuoksi erittäin heikossa fyysisessä kunnossa, ja käyvät taistelua elämänsä puolesta jokaisella aterialla, syömishäiriön käskytysvaltaa vastaan. Sitä taistelutahtoa ja työtä arvostan todella paljon, osaan omien kokemusteni pohjalta samaistua siihen jatkuvaan ristiriitaan, mikä pään sisällä on siinä tilanteessa.

Voin sanoa, että tällä hetkellä olen syömishäiriön suhteen niskan päällä. Eilen kuulin, että painoni on noussut 4 kiloa. Se oli shokki, ja edelleen taustalla kuiskutteleva syömishäiriö oikein intoutui houkuttelemaan vanhoille teille. Yritän kuitenkin muistella sitä kaikkea pahaa, mitä syömishäiriö on minulle tuonut ollessaan niskan päällä, ja taistella sitä vastaan. Tänään hoitoneuvottelussa sain positiivista palautetta siitä, kuinka paljon olen edistynyt syömishäiriön taltuttamisessa, ja kannustusta jatkaa taistelua.

"Tätä maata vielä jaksoi rakentaa hän kuitenkin,
kynsin, hampain, rukouksin, kyynelin.
Päivä mailleen painuu takanansa taival ankarin,
reissu raskas niin on ollut sankarin."

Synkimpinä hetkinä elämän reunasta on välillä saanut pitää kiinni kynsin ja hampain. Tuskan ja epätoivon, mutta myös surun ja toivon kyyneliä on vuodatettu. Välillä rukoukset ovat olleet heikkoja huokauksia: auta minua, anna voimaa selvitä tästä.

Monet tuskan päivät ovat olleet pitkiä. Tunteja on ollut liikaa. Illan tulo ja iltalääkkeet ovat tuoneet helpotuksen; nyt saa levätä, vihdoin. Taistelun päivät ovat todella uuvuttaneet. Mutta myös vieneet eteenpäin, päivä kerrallaan.

Minulle masennuksen ja monien muiden psyykkisten sairauksien kanssa elävät ja taistelevat ihmiset ovat arjen sankareita. Se, että jaksaa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, jotkut jopa vuodesta toiseen. Ihmiset leimaavat, käskevät ottaa itseä niskasta kiinni. Saattavat vain pahentaa oloa kommenteillaan. Ja silti, he kaikki vain taistelevat. Me kaikki, toivoen syvällä sisämmässä sitä parempaa huomenta, jossa värit ovat palanneet, ja suu kääntyy aitoon hymyyn.

Havahduin tänään myös siihen, että monet ovat tosiaan taistelleet vuosia, ja jaksavat taistella edelleen. Luovutanko minä jo kalkkiviivoilla? Minun sisimmässäni asuu taistelija, ei luovuttaja. Taistelut taistellaan, kunnes vapaus koittaa!