keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Kuulumisia osastolta

Olen viettänyt viime aikoina hiljaiseloa blogiin kirjoittamisen suhteen, joten ajattelin nyt päivittää vähän kuulumisia.

Tänään oli viides kerta sähköhoitoa. Olen tänään ollut tähän astisesta ajasta sekaisin sähköhoidon jäljiltä. Olen kysynyt osastolla niin hoitajilta kuin muilta potilailtakin samoja asioita moneen kertaan muistamatta lainkaan, että olen samaa asiaa jo kysynyt, tai muistamatta aiempaa vastausta. Kuitenkin muistin pätkiminen on ollut hyvin palautuvaa.

Sähköhoidosta on alkanut tulla jo positiivisia vaikutuksia. Mielialani on korjaantunut jo huomattavasti. Tuntuu, että olen herännyt kevääseen, huomannut luonnon puhkeamisen kukkaan ja nauttinut eri lailla elämän pienistä iloista.

Nyt iltalääkkeet alkavat jo vaikuttaa, joten kirjoitukseni pysyy lyhyehkönä. Palaan asiaan, kun ajatus on taas enemmän kasassa.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Osastokuulumisia

Tiedossa taas päiväkirjamainen teksti. Yritän koota tämän kertaisen osastojakson tapahtumia tekstiksi, koska huomenna alkava sähköhoito saattaa hävittää näitä muistikuvia. Pahoittelen jo valmiiksi sitä, että teksti tulee luultavasti olemaan melko polveileva ja pitkä.

Päädyin siis osastolle vappuviikonlopun perjantaina. Viikonloput osastolla ovat pitkiä ja tylsiä. Minulla ei ollut ollenkaan ulkoilulupia yksin itsemurhavaaran vuoksi, mutta pääsin välillä ulos hoitajan kanssa. Perjantaina näin pikaisesti lääkäriä, joka halusi maanantaille perhepalaverin. Viikonloppu menikin sitä jännittäessä. Sunnuntaina sain muutaman tunnin luvan lähteä kauppoihin perheeni kanssa.

Maanantaiaamuna oli perhepalaverin aika. Siinä aloitin kertomalla koko sairaushistoriani alusta lähtien. Takellellen yritin kertoa myös itseni satuttamisesta, mutta se ei oikein onnistunut. Lopulta lääkäri kertoi puolestani viiltelystä ja myös itsetuhoisista ajatuksistani. Vanhempani itkivät, minä itkin, siskoni itki. Mutta vanhempani ottivat vaikeatkin asiat vastaan paremmin kuin osasin kuvitella.

Samassa palaverissa minulle myönnettiin vapaat liikkumaluvat. No, maanantaina ne vielä onnistuivat mutta jo tiistaina meni metsään koko homma. Lähdin kauppaan, ostin teriä ja viiltelin. Jatkoin viiltelyä vielä osastollakin mutta lopulta menin kertomaan hoitajalle, koska en olisi muuten saanut sitä loppumaan. Siinä sitten paloi ulkoiluluvat, ja samana päivänä lääkäripalaverissa kävi myös ilmi, etten pääse äitienpäiväviikonloppunakaan kotilomille. Vointini oli vielä liian epävakainen.

Seuraava välikohtaus sattui torstaina. Minulla oli vaikea aamu, ja vetäydyin omiin oloihini. No, se päättyi siihen että virittelin hirttosilmukkaa kaapista löytämistäni välineistä. Kokeilin sitä kaulani ympärillle, ja kiristin. Säikähdin, koska kuuntelin erästä kappaletta joka kertoi kuolemasta, ja minusta tuntui että nyt on minun hetkeni lähteä. Kävin sitten nykäisemässä hoitajaa hihasta ja menimme keskustelemaan. Lopulta annoin välineet takavarikkoon.

Seuraava epävakainen päivä oli lauantai. Olin kerran oppinut hirttosilmukan teon ja se palasi mieleeni ahdistuksen yltyessä. Löysin lisää tarvikkeita siihen. Yhtäkkiä huonekaverini seisoi vieressäni (luulin hänen nukkuvan), ja lähti hakemaan hoitajia. Kaksi mieshoitajaa tuli paikalle, ja vängättyäni hetken vastaan luovuin välineestäni ja suostuin ottamaan tarvittavan lääkkeen.

Lauantain välikohtaukset eivät jääneet siihen. Illalla, kun lähdimme hoitajan kanssa ulos, en suostunut enää tulemaan sisälle. Hoitaja sai ympäripuhua minua jonkun aikaa ennen kuin suostuin tulemaan sisälle. Sen jälkeen vääntöä käytiin vielä tarvittavista lääkkeistä, ahdistus oli niin voimakasta että hakkasin nyrkeilläni sängynlaitaa ja itkin. Lopulta hoitaja antoi minulle iltalääkkeet tunnin aikaiemmin, jotta pääsin nukkumaan.

Tämän viikon maanantaina ahdistus vain yltyi yltymistään. Itkin hysteerisenä ja hakkasin päätäni seinään. Taas tungettiin tehottomia tarvittavia lääkkitä, ja lopulta iltalääkkeet vaivuttivat minut uneen.

Keskiviikkona oli rankka lääkäripalaveri. Jouduin perumaan kesätyöni, ja lääkäri kirjoitti minulle sairaslomaa elokuun loppuun saakka. Kesätöistä luopuminen oli minulle todella vaikea paikka, ja itkin paljon sinä päivänä. Samana päivänä minulle myös ilmoitettiin, että sairaalahoitoni jatkuu vielä kuukauden eri osastolla, koska minulle aloitetaan sähköhoito nyt tulevana maanantaina. En olisi halunnut vaihtaa osastoa, mutta vaihtoehtoja ei ollut, kotiinkaan ei päästetty.

Nyt olen ollut torstaista asti tällä kuntouttavalla osastolla. Odotan jännityksellä huomenna alkavaa sähköhoitoa. Minulla on tällä hetkellä yksi puolen tunnin ulkoilulupa päivässä, ja sekin vaatii aika paljon tällä hetkellä. Houkutus käyttää sitä väärin on suuri, mutta pyrin puhumaan vaikeista ajatuksistani ääneen hoitajille ja ennaltaehkäisemään näin takapakkeja. Huomenna minun pitäisi myös nähdä ensimmäistä kertaa uutta hoitavaa lääkäriäni tällä osastolla, ja luultavasti sovimme ensimmäisistä kotilomista. Ne pelottavat, mutta myös odotan niitä.

Nyt yritän sopeutua ajatukseen, että olen vielä 3,5 kuukautta sairaslomalla. Harjoiteltavaa riittää...

Asiat, jotka ärsyttävät osastolla

Tähän väliin ajattelin kirjoittaa vähän ajatusoksennuksena asioista, jotka minua ärsyttävät osastolla. Nyt on takana n. kaksi ja puoli viikkoa osastohoitoa ilman varsinaisia kotilomia, joten ärsytyskynnys on välillä matalalla. Mutta niin, asiaan.

1. Mitätöinti henkilökunnan taholta.
Kerroin lääkärille, että itsetuhoiset ajatukset ovat voimakkaita, ja vapaat liikkumaluvat ruokkivat niitä ja pelottaa, että teen sen lopullisimman. "Et sinä itseäsi tapa", tokaisi lääkäri.

Kun menee kertomaan vaikeasta olosta hoitajalle, toinen vain toteaa että voi voi, kun ei siihen ole mitään ihmelääkettä keksitty. Koita nyt vain keskittyä johonkin muuhun.
 
2. Ajattelemattomat kommentit.
Kerran palasin kotilomilta kesken kaiken, kun olo kävi sietämättömäksi. Olin itkuinen. "Voit sä lähtä uudelleenkin lomille", hoitaja totesi heti ottaessaan vastaan takaisin osastolle.

Tällä viikolla oli rankka hoitoneuvottelu, kun jouduin tekemään isoja päätöksiä. En muista tarkkaan, mistä kaikesta puhuimme, mutta yksi kommentti jäi mieleen: "Älä ryve itsesäälissä". Niin, sanotaanko syöpäpotilaalle, että älä ryve siinä syövässä? Silloin kerroin muistaakseni vain synkimpiä mietteitäni itkun sekaisesti. Että kiitti.

Eräänä iltana heitimme mustaa huumoria toisen potilaan kanssa rankan päivän päätteeksi, ja ivallinen naurumme raikasi osaston käytävällä. "Täällähän on ahdistunutta porukkaa!", hoitaja totesi. Ai kiitos, syyllistähän meitä siitä, että otamme pieniä, tarpeellisia taukoja mustuudestamme.

Se, kun syytöksiä ja negatiivista palautetta täytyy syytää niskaan juuri silloin, kun on jo valmiiksi palasina ja tekisi mieli vetää ranteet auki. Odotin auttavaa ja avointa keskustelua, toisin kävi, hoitaja sai vain voimistettua itsetuhoisia ajatuksiani.

3. Syyllistäminen ja arvosteleminen.
Tätä tulee useimmiten erityisesti sen jälkeen, jos on sortunut viiltelemään osastolla. Lämpötila kääntyy pakkasen puolelle, ja syyllistävää ripitystä alkaa sataa. Kyllä, ymmärrän täysin että viiltely ei ole sallittua eikä toivottua osastolla. Mutta voisiko opetella sen verran lukemaan potilasta, että sitä syyllistämistä tulee jo itseltäkin, kun kokee epäonnistuneensa. Kun hoitaja vielä totetaa siihen, että "kannattiko", tulee vain olo, että ehkä ensi kerralla en tulekaan tunnustamaan, jos olen viillellyt.
(Kerran olen saanut ymmärtäväisemmän ja keskustelevan tilanteen purun tapahtuman jälkeen, sille hoitajalle olen kiitollinen siitä.)

 
 Tällainen purkaus tästä aiheesta tältä erää. Tällä tekstillä en todellakaan halua haukkua saamaani sairaalahoitoa, vaan päästellä vain enimpiä höyryjä pihalle. Hoitohenkilökuntakin on vain ihmisiä, ja inhimillisiä virheitä sattuu. Näin herkillä ollessa pienetkin kommentit voivat moninkertaistua päässäni. Mutta olen erittäin kiitollinen siitä, että saan hoitoa, ja että tällä hetkellä minut pidetään täällä turvassa itseltäni...

Miten päädyin osastohoitoon, part 5

Viimeisimmästä kirjoituksesta on ehtinyt vierähtää jo pidempi aika. Nyt päivitän tilannetta, tylsän päiväkirjamaisesti, jotta pysyn itsekin kärryillä siitä, mitä on tapahtunut ja missä mennään. Kirjoitan siis tämänhetkistä osastohoitoani edeltävät tapahtumat.
Kuten otsikosta käy ilmi, olen nyt viidettä kertaa osastohoidossa, ja en ole vielä kirjoittanut kaikista osastojaksoista. Siksi blogistani ei löydy järjestyksessä viittä kertomusta tästä aiheesta.

Olin huhtikuun loppupuolella viikon lomalla etelän lämmössä. Loma meni ihan hyvin, olimme suurimman osan ajasta liikkeellä, joten sain työnnettyä ajatuksia syrjään. 26.pvä tiistaina keskiyön pintaan saavuin takaisin kotiin.

Kaikki alkoi kaatumaan niskaan jo bussimatkalla Helsingistä kotiini. Itkin bussissa tuskaista oloani ja pettymystä siitä, että vointi ei kohentunutkaan lomalla niin kuin olin odottanut. Keskiviikko valkeni ahdistuksen täyteisenä, ja lopulta en enää kestänyt sitä. Tartuin terään kahden kuukauden tauon jälkeen, ja viiltelin muutamaan paikkaan pintanaarmuja. Iltapäivällä menin omahoitajalleni sovittuun aikaan. Hoitaja huolestui viiltelyn paluusta, ja konsultoi päivystävää psykiatria. Sairaalahoidon mahdollisuus nostettiin esiin, mutta kieltäydyin jyrkästi. Lopulta päädyimme reseptien uusintaan ja siihen, että menen seuraavana aamuna uudelleen hoitajan luokse, ylimääräiselle keskusteluajalle.

Keskiviikkoillan olin menossa, mutta myöhään illalla saatoin vielä viillellä. En ole varma, en muista sitä iltaa kovin tarkasti. Torstaiaamuna heräsin aikaisin, ja klo 10 aika tuntui liian kaukaiselta. Tartuin taas terään. Yritin viillellä useammalla eri puukolla, mutta kaikki osottautuivat liian tylsiksi. Lopulta otin käyttöön sheiverin. Viilsin mahaan, ja terävämmällä tulikin yllättäen syvä jälki, ja haavasta purskahti reilusti verta. Säikähdin, mutta kohta jatkoin viiltoa, koska en ollut tyytyväinen siihen. Katsoin haavaa, siellä näkyi vaikka mitä ällöttävää.

Mennessäni hoitajan vastaanotolle kävi heti ilmi, että nyt on tikkaukseen lähtö. Hoitaja tilasi taas paikalle päivystävän lääkärin, joka oli tosi mukava. Hoitaja oli jyrkästi sitä mieltä, että nyt on lähtö sairaalaan, ja lääkärikin suositteli sitä. Kieltäydyin kuitenkin jyrkästi. Kävin tikattavana, jonka jälkeen jatkettiin keskustelua sairaalaan lähdöstä. Kieltäydyin edelleen. Lopulta päädyimme siihen, että menen kotiin, ja menen taas seuraavana päivänä keskusteluajalle.

Torstai-ilta oli helvetillinen. Aiemmin päivällä piilossa olleet itsetuhoiset ajatukset nousivat pintaan, ja ahdistus muuttui henkiseksi kivuksi ja tuskaisuudeksi. Itkin lähes koko illan. Kuvasin kännykälläni jäähyväisvideon läheisilleni, varalta. Koko illan kävin itseni kanssa väittelyä siitä, lähtisinkö toteuttamaan itsemurhaa, vaiko en. Lopulta tuli iltalääkkeitten oton aika, ja uni armahti hetkeksi.

Perjantaiaamuna jatkoimme keskustelua sairaalanhoidon tarpeesta. Lääkäri aisti, etten ollut niin jyrkästi enää sitä vastaan. Torstai-ilta oli ollut niin vaikea, että aloin jo itsekin miettiä, olisiko sairaalahoito oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Sisäinen taistelu kuolemanhalun ja kuolemanpelon välillä oli pelottavaa ja uuvuttavaa. Lopulta lääkäri tokaisi, että minun kannattaisi suostua lähtemään vapaaehtoiseen hoitoon, ettei hänen tarvitsisi alkaa miettiä lähetteen tekemistä pakkohoitoon. Se sai minut lopulta suostumaan sairaalahoitoon.

Sain luvan viedä pyöräni kotiin ja käydä hakemassa jotain tavaroita kotoani. Pyöräillessäni kotiin päin mielessäni vilistivät lukuisat mahdollisuudet hankkiutua mullan alle, ja myös se, että jäisin vain kotiin ilmoittamatta osastolle, etten aio tulla sairaalaan. Lopulta päädyin pakkaamaan tavarat mahdollisimman nopeasti ja hyppäämään bussiin kohti sairaalaa, ennen kuin ehtisin katua päätöstäni. Ja sillä tiellä ollaan edelleen...