Viimeisimmästä kirjoituksesta on ehtinyt vierähtää jo pidempi aika. Nyt päivitän tilannetta, tylsän päiväkirjamaisesti, jotta pysyn itsekin kärryillä siitä, mitä on tapahtunut ja missä mennään. Kirjoitan siis tämänhetkistä osastohoitoani edeltävät tapahtumat.
Kuten otsikosta käy ilmi, olen nyt viidettä kertaa osastohoidossa, ja en ole vielä kirjoittanut kaikista osastojaksoista. Siksi blogistani ei löydy järjestyksessä viittä kertomusta tästä aiheesta.
Olin huhtikuun loppupuolella viikon lomalla etelän lämmössä. Loma meni ihan hyvin, olimme suurimman osan ajasta liikkeellä, joten sain työnnettyä ajatuksia syrjään. 26.pvä tiistaina keskiyön pintaan saavuin takaisin kotiin.
Kaikki alkoi kaatumaan niskaan jo bussimatkalla Helsingistä kotiini. Itkin bussissa tuskaista oloani ja pettymystä siitä, että vointi ei kohentunutkaan lomalla niin kuin olin odottanut. Keskiviikko valkeni ahdistuksen täyteisenä, ja lopulta en enää kestänyt sitä. Tartuin terään kahden kuukauden tauon jälkeen, ja viiltelin muutamaan paikkaan pintanaarmuja. Iltapäivällä menin omahoitajalleni sovittuun aikaan. Hoitaja huolestui viiltelyn paluusta, ja konsultoi päivystävää psykiatria. Sairaalahoidon mahdollisuus nostettiin esiin, mutta kieltäydyin jyrkästi. Lopulta päädyimme reseptien uusintaan ja siihen, että menen seuraavana aamuna uudelleen hoitajan luokse, ylimääräiselle keskusteluajalle.
Keskiviikkoillan olin menossa, mutta myöhään illalla saatoin vielä viillellä. En ole varma, en muista sitä iltaa kovin tarkasti. Torstaiaamuna heräsin aikaisin, ja klo 10 aika tuntui liian kaukaiselta. Tartuin taas terään. Yritin viillellä useammalla eri puukolla, mutta kaikki osottautuivat liian tylsiksi. Lopulta otin käyttöön sheiverin. Viilsin mahaan, ja terävämmällä tulikin yllättäen syvä jälki, ja haavasta purskahti reilusti verta. Säikähdin, mutta kohta jatkoin viiltoa, koska en ollut tyytyväinen siihen. Katsoin haavaa, siellä näkyi vaikka mitä ällöttävää.
Mennessäni hoitajan vastaanotolle kävi heti ilmi, että nyt on tikkaukseen lähtö. Hoitaja tilasi taas paikalle päivystävän lääkärin, joka oli tosi mukava. Hoitaja oli jyrkästi sitä mieltä, että nyt on lähtö sairaalaan, ja lääkärikin suositteli sitä. Kieltäydyin kuitenkin jyrkästi. Kävin tikattavana, jonka jälkeen jatkettiin keskustelua sairaalaan lähdöstä. Kieltäydyin edelleen. Lopulta päädyimme siihen, että menen kotiin, ja menen taas seuraavana päivänä keskusteluajalle.
Torstai-ilta oli helvetillinen. Aiemmin päivällä piilossa olleet itsetuhoiset ajatukset nousivat pintaan, ja ahdistus muuttui henkiseksi kivuksi ja tuskaisuudeksi. Itkin lähes koko illan. Kuvasin kännykälläni jäähyväisvideon läheisilleni, varalta. Koko illan kävin itseni kanssa väittelyä siitä, lähtisinkö toteuttamaan itsemurhaa, vaiko en. Lopulta tuli iltalääkkeitten oton aika, ja uni armahti hetkeksi.
Perjantaiaamuna jatkoimme keskustelua sairaalanhoidon tarpeesta. Lääkäri aisti, etten ollut niin jyrkästi enää sitä vastaan. Torstai-ilta oli ollut niin vaikea, että aloin jo itsekin miettiä, olisiko sairaalahoito oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Sisäinen taistelu kuolemanhalun ja kuolemanpelon välillä oli pelottavaa ja uuvuttavaa. Lopulta lääkäri tokaisi, että minun kannattaisi suostua lähtemään vapaaehtoiseen hoitoon, ettei hänen tarvitsisi alkaa miettiä lähetteen tekemistä pakkohoitoon. Se sai minut lopulta suostumaan sairaalahoitoon.
Sain luvan viedä pyöräni kotiin ja käydä hakemassa jotain tavaroita kotoani. Pyöräillessäni kotiin päin mielessäni vilistivät lukuisat mahdollisuudet hankkiutua mullan alle, ja myös se, että jäisin vain kotiin ilmoittamatta osastolle, etten aio tulla sairaalaan. Lopulta päädyin pakkaamaan tavarat mahdollisimman nopeasti ja hyppäämään bussiin kohti sairaalaa, ennen kuin ehtisin katua päätöstäni. Ja sillä tiellä ollaan edelleen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti