Itsensä vahingoittaminen

Olen muistaakseni kertonut aiheesta jo aiemmissa blogiteksteissäni, mutta ajattelin avata aihetta kootusti tässä postauksessa ja tämän hetkistä tilannettani aiheeseen liittyen.

Minulla itsensä vahingoittaminen alkoi ensimmäisen kerran vuosi sitten kesällä. Olin juhannuksen jälkeen erittäin ahdistunut, muistaakseni syömäni ruokamäärät juhannuksena ja koko juhannuksen jatkunut ahdistus johti tilanteeseen. Oli sunnuntai-ilta, ja en enää kestänyt sitä ahdistusta ja itsesyytöksiä. Otin esiin sytkärin, ja poltin sillä ranteeseeni palovamman. Sen paranemisessa meni aikansa, ja muistan hävenneeni sitä, koska jouduin töissä ja kotona selittelemään tekosyillä sen syntyä. Silloin en oikein vielä osannut valehdella sen synnystä, joten pääasiassa ohitin kyselyt. Luultavasti siksi se jäikin yhteen kertaan sillä erää, enkä muista saaneeni mieleen jäänyttä helpotusta siitä.

Syksyllä tartuin terään ensimmäisen kerran. Olin taas aamuahdistusten keskeltä lähdössä kouluun pakollisille luennoille. Otin keittiöveitsen, ja naarmaisin pari pintanaarmua olkavarteeni. Säikähdin, jäisikö siitä pysyvät arvet? Vedin nopeasti pitkähihaisen paidan päälle ja kiirehdin kouluun, ei ollut aikaa jäädä miettimään asiaa.

Jonkin ajan kuluttua löysin terävämmän välineen (en halua sitä tässä mainita, ettei kukaan saisi ideoita). Koska en halunnut, että kukaan näkisi jälkiä, tein ne nilkkoihin. Tein aina useita viiltoja kerralla. Ensimmäisellä kerralla viillot olivat vielä pintanaarmuja, mutta melko nopeasti jäin koukkuun, ja naarmut alkoivat syvetä. Fyysinen kipu auttoi sietämään vaikeaa ahdistustani paremmin, tosin vain hetkittäin. SE EI OLE PITKÄKESTOINEN RATKAISU.

Tuli kerta, jolloin lääkäri totesi, että viillot ulottuivat jo rasvakudokseen, ja olisivat tarvinneet tikkejä, jos olisin ajoissa mennyt tikattavaksi. Näistä jäljistä on jäänyt voimakkaan tummanpunaiset, leveät arvet.

Jossain vaiheessa syksyä minut laitettiin osastolle, yksi syy oli viiltely, itsetuhoisuuden lisäksi. Mutta parin viikon osastolla olon jälkeen "vieroitusoireet" viiltelystä kävivät liian suuriksi, ja ulkoiluluvillani menin kauppaan, ostin välineitä ja viiltelin. Ulkona ja osastolla. Siitä sain aikamoista paskaa niskaan hoitajilta. Ymmärrän, ettei sitä voida hyväksyä osastolla, mutta voisi lukea potilasta, milloin kannattaa sanoa mitäkin.

Pääsin vuoden vaihteen aikoihin viiltelystä kokonaan eroon. Kuitenkin, ennen toista osastojaksoani, henkinen tuska kävi liian suureksi, ja viilsin syvempään kuin koskaan. Päivystykseen tikattavaksihan siinä sitten päädyttiin. Ja sieltä ympäripuhuttiin osastolle.

Ennen kolmatta pidempää, viimeisintä osastojaksoani viiltely siirtyi mahan alueelle. Alkuun tein pinnallisempia viiltoja, mutta yhtenä aamuna tarve viiltää syvään kasvoi, ja viilsin vatsaani tikattavan haavan. Kuten tikkaava lääkäri totesi, onneksi ei käynyt pahemmin ja mennyt vatsakalvoon asti. Ilmeisesti lähellä oli. Se havahdutti minua voimakkaasti, ja sai miettimään uudelleen omaa turvallisuuttani.

Kuitenkin, vielä viimeisimmällä osastojaksollani, ensimmäisillä ulkoiluluvillani menin kauppaan, ja sitä kautta päädyin taas viiltelemään. Viimeisin syvempi itseni satuttamiskerta sattui osastojakson loppupuolella. Olin jättänyt sytkärin taskuuni, ja päädyin polttamaan syvän haavan ranteeseeni. Siinä se on edelleen, parantumista yrittämässä.

Eilen oli vaikein päivä kotiutumisen jälkeen. Kun keinot loppuivat, kaivoin terän esiin ja viiltelin muutamia pintanaarmuja.Tänään on ollut parempi päivä, mutta viiltely on pyörinyt mielessä. Kerran koukussa, nopeasti uudelleen koukussa...