Monilla voi olla mielikuvia siitä, miltä masentunut tai ahdistunut ihminen näyttää. Masennuksen oirekuvan perusteella voisi kuvitella, että hiukset ovat likaiset, samoin vaatteet. Että ulkonäöstä ei ole jaksettu huolehtia. Masennuksen voisi ajatella näkyvän kasvoista. Apaattinen, surumielinen katse ja ilme. Kenties myös ulospäin näkyvä tuskaisuus.
Miltä minä näytän huonoina kausina? Tosiasiassa olen rakentanut itselleni maskin, suojakuoren. Se saa minut hymyilemään, heittämään vitsiä ja nauramaan. Se saa minut ottamaan reippaan, positiivisen ilmeen kasvoilleni. Se saa minut piilottamaan myös ahdistuksen. Ahdistuneena saatan höpötellä paljon, liikehtiä levottomasti ja vaihtaa asentoa tai paikkaa usein.
Tosiasia on, että harva on tiennyt vointini romahtaneen ennen sairaalaan päätymistä, koska olen peittänyt sen mahdollisimman huolellisesti. Miksi? Monesti paikalla on ihmisiä, joiden en halua tietävän olostani. Usein myös olen rakentanut vointiani koskevan keskustelun ympärille niin vahvan muurin, että en osaa itsekään rikkoa sitä. Läheisille tulee kuitattua vointia koskevaan tiedusteluun "ihan hyvin menee". Nousevat itsemurha-ajatukset vievät alkuun halun kertoa niistä, koska halu välttää sairaala on kova, ja ennen kaikkea, ettei kukaan voisi estää niiden toteuttamista.
Nyt olen jälleen sairaalassa voinnin romahdettua. Täällä pyrin enemmän näyttämään todellista vointiani, mutta liian helposti tulee liimattua hymy kasvoille. Eilen aamulla päätin, etten jaksa näyttää iloiselta, annoin tunteiden näkyä kasvoiltani, ja sanoin hoitajille, että mikään ei oikeastaan kiinnosta. Liekö se oli osasyynä siihen, että eilinen ilta oli parempi kuin aikoihin.
Tänään olen pärjännyt tähän saakka ilman tarvittavia lääkkeitä. Osasyynä siihen on edessä oleva pitkä ajomatka juhannuksen viettoon, mutta myös keskustelu hoitajan kanssa ahdistuksenhallintakeinoista, ja niiden kokeilu.
Mutta takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Minulla on monia ystäviä, joilla on masennusdiagnoosi. Se ei ole otsaan kirjoitettuna, vaan heistä ei normaalissa elämässä sitä huomaa, jos ei tiedä. En ole ainoa, jolla on suojakuori. Kuitenkin on tärkeää, että on ihmisiä, joille voi näyttää oikeasti, miltä tuntuu, sillä tunteiden peittäminen kaikilta johtaa voinnin romahtamiseen jossain vaiheessa.
Anteeksi sekava ja rönsyilevä teksti..palaan taas asiaan :) ja kommentteja otetaan mielellään vastaan, lukijaksikin saa liittyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti