Olen nyt ollut puolitoista viikkoa kotona viimeisimmän osastojakson jälkeen. Mainitsinkin jossain postauksessani avo-osastolla olosta. Kotiuduin kesäkuun toisella viikolla suljetulta osastolta sähköhoidon jälkeen. Osastolta lähtiessä mieliala oli korkealla ja hyvästelin tutuiksi tulleet hoitajat sanoen, että toivottavasti ei nähdä enää näissä merkeissä. Silloin sairaslomalaisen arkeni alkoi.
Selvisin kotona vajaa kaksi viikkoa. Vietin aikaani kotipaikkakunnallani, sisarusteni kanssa. Sähköhoidon jälkeen mieliala oli korjaantunut paljon, masennustestin pisteetkin laskivat lievän masennuksen puolelle. Parhain vaikutus kesti viikon ajan, sen jälkeen itsetuhoiset ajatukset palasivat ensimmäisen kerran. Viikon sen jälkeen sinnittelin, mutta viiltely ja itsetuhoisuus sekä ahdistuksen muuttuminen tuskaisuudeksi alkoivat tehdä kotona olemisesta mahdotonta.
Lopulta juhannusviikon maanantaina, avohoidon hoitajan suosituksesta päädyin päivystyksen kautta kotipaikkakuntani, jossa asun kesän ajan, pienelle avo-osastolle. Itsetuhoisuuteni vuoksi mietittiin, olenko turvassa avo-osastolla, mutta sinne kuitenkin päädyin. Osastojaksooni mahtui monenlaista, myös itseni vahingoittamista. Lääkäri oli todella kokematon, ei uskaltanut ottaa kantaa mihinkään. No, tarvittavia lääkkeitä lisättiin, ja ne ovat olleetkin tukirankana arjessa selviämisessä.
Olin lopulta osastolla 1,5 viikkoa. Sitten pakkasin tavarani ja totesin, että osasto on antanut minulle sen, minkä voi. Itsetuhoisia ajatuksia oli edelleen, mutta niiden toteuttaminen olisi onnistunut myös osastolla. Ajattelin lähtiessäni, että jos vielä osastohoitoa tarvitsen, pyrin hakeutumaan opiskelupaikkakuntani suljetulle osastolle, koska sieltä tunnen saavani asiantuntevampaa apua.
Nyt olen ollut vajaa kaksi viikkoa kotona. Viime viikonloppu sujui paremmin, kun olin reissussa viikonlopun. Myös alkuviikko oli hyvä, tämän viikon maanantaina oli paras päivä aikoihin. Sen jälkeen on ollut ailahtelevaista. Olen ollut todella väsynyt, mitä on ollut vaikea hyväksyä. Keskiviikkona iski epätoivo, ja sorruin viiltämään. Se toi mukanaan myös itsetuhoiset ajatukset voimakkaina. Hetken aikaa pelkäsin, että menen ja otan useamman lääkepurkin sisällön samanlaisen ''pakon'' saattelemana kuin viiltely tapahtui. Itkin epätoivoisena sitä, etten jaksa enää ja sitä, että läheiseni voisivat antaa tekoni anteeksi. Onneksi tilanne raukeni, ja pystyin alkaa nukkumaan myöhemmin.
Sen jälkeen mieliala on ollut vaihteleva. Olen kuitenkin yllättävän hyvin jaksanut olla muiden seurassa, mutta omaa aikaa ja tilaa kaipaa huomaa kaipaavansa, kun ei ole omaa paikkaa mihin vetäytyä hetkeksi levähtämään.
Hetkittäin ajatus siitä, että seuraava hoitokontakti on vasta elokuussa, on tuntunut vaikealta, jopa mahdottomalta. Nyt kuitenkin olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että pärjään tuon ajan kotona. En vielä uskalla ajatella sitä, että osastojaksot ovat kohdallani historiaa. Niin monesti olen jo niin ajatellut ja joutunut pettymään. Olen miettinytkin, että jos osastojakso olisi ollut pidempi, olisin kenties voinut välttyä tältä sairaalakierteeltä. Kuka tietää...
Mutta nyt päätän pitkän, polveilevan tekstini ja jatkan arkeani toivoen tasaisempaa tietä kuljettavaksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti