tiistai 27. syyskuuta 2016

Mietelmiä

Alla kirjoituksia sairaala-ajalta
Pelko kutoo verkkoihinsa.
Syyllisyys omasta huonoudesta,
epäonnistumisista taistelussa ahdistusta vastaan.
Häpeä epäonnistumisista ja takapakeista.
Häpeä sairaudesta.
Leimautumisen pelko.
Ahdistus, joka puristaa rintaa,
ja muuttuu tuskaksi ja epätoivoksi,
tekee toimintakyvyttömäksi.
Taistelutahto ja halu luovuttaa pyrkivät pintaan vuorotellen,
syrjäyttäen toisen tieltään.
 Halu pärjätä, ja samaan aikaan pelko pärjäämättömyydestä.
Syyllistävät sanat auttavalta taholta kasvattavat
jo valmiiksi kalvavaa syyllisyyttä.
Tunne siitä, ettei minua voida auttaa,
sillä kaikki on jo kokeiltu.
Kaipuu ikuiseen rauhaan.
Suojelusenkelini, mikset nouda jo?

Haluaisin vain luovuttaa ja kuolla.
Tunnen itseni liian pelokkaaksi ja toivottomaksi.
Viiltäminen houkuttaa.
Päivän innokkuus ja voimat ovat kadonneet.
Miksi olen niin huono, että olen joutunut sairaalakierteeseen?
Näen edessäni vain mustuutta, ja pelkoa.
Pakko vain pärjätä.
Haluaisin vain kirjoittaa jäähyväiskirjeen.
Miksi koskaan aloitin tämän kaiken syömishäiriöllä?

Läheisten tuska ja itsemurhan seuraukset raastavat.
Ahdistus tuo mukanaan toivottomuuden.
Paine kotiutumisesta ahdistaa ja pelottaa.



perjantai 23. syyskuuta 2016

Paluu arkeen

Tänään oli (toivottavasti) viimeinen päiväni osastolla. Lisäsin sanan toivottavasti siksi, että aina, kun olen hehkuttanut viimeistä viikkoa, päivää, yötä sairaalassa, on tullut takapakkia, ja kotiuttamista on siirretty. Mutta nyt siis tilanne on se, että olen viikonlopun kotona, ja maanantaina käyn vielä osastolla hoitoneuvottelussa, ja tarkoituksena on silloin uloskirjata minut osastolta. Palaveriin tulee osaston lääkärin ja hoitajan lisäksi avohoitajani sekä joku tehostetusta avohoidosta.
Mutta, siirrytäänpäs ajassa hieman taaksepäin. Miten viime ajat ovat menneet? Viime viikonlopun olin kokonaan lomilla, ja se meni hyvin. Tarvittavia lääkkeitä ahdistukseen ei mennyt kuin kaksi koko viikonlopun aikana, mikä on vähän minulle. Olin perjantain ja lauantain aikalailla menossa pääasiassa ystäviä tavaten ja aikaa viettäen. Sunnuntaina olin kämppikseni kanssa vain kotona rauhoittumassa, ja palasin iltakuudeksi takaisin osastolle.

Sitten tämän viikon maanantaina alkoi viikkoni päiväpotilaana. Se päivä osastolla oli tynkä, lähdin jo aamupäivästä tapaamaan avohoitajaani. Hetkeä ennen lähtöä osastolta oloni vaikeutui, ja bussissa pidättelin jo kyyneleitä. Päästyäni avohoitajan luo purskahdin itkuun, ja kerroin itsetuhoisista ajatuksistani, jotka pyörivät mielessäni. Kerroin, että itkin sitä tuskaa, mitä itsemurhani aiheuttaisi läheisilleni, ja sitä etten saisi nähdä kummilasteni ja muiden sisarustenlasteni kasvavan. Mietin vanhempiani, sisaruksiani ja ystäviäni ja heidän suruaan, kun he saisivat kuulla minun tehneen sen lopullisen ratkaisun. Itkin myös sitä, etten vain enää jaksa taistella. Hoitaja oli huolissaan ja kysyi, onko minun turvallista mennä kotiin. Keskustelu kuitenkin helpotti oloani, ja vakuuttelin pärjääväni.

Lähdin kotiin helpottuneena ja paremmalla mielellä. Myöhemmin päivällä tuska kuitenkin paheni, ja itkin pitkään. Illalla jäädessäni yksin kotiin itsemurha-ajatukset yltyivät niin voimakkaiksi, että kuvasin läheisiäni varten jäähyväisvideon. Monen tunnin itkemisen jälkeen päätin, että on tullut minun aikani lähteä. Edelleen itkien etsin sheiverin, hajoitin sen ja asetin sen rannettani vasten tarkoituksenani vetää ranteista valtimot auki. Siinä kohden kuolemanpelko kuitenkin esti minua tekemästä sitä, ja laitoin terät pois. Jatkoin itkemistä toivoen, että voisin vain kuolla.

Tiistai-aamuna menin jälleen osastolle (päiväpotilaana olin osastolla klo 9-16), ja jutellessani hoitajan kanssa kerroin edellisillan tilanteesta. Hoitaja oli hieman huolissaan, ja kyseli, pärjäänkö kotona. Vakuuttelin pärjääväni. Kuitenkin jälleen illalla tuska yltyi suureksi ja hallitsemattomaksi tuoden itkun mukanaan. Soitin osastolle, mutta en oikeen osannut kertoa voinnistani tarpeeksi hyvin, ja puhelu päättyi lyhyeen. Itkun jatkuessa muistin edellispäivältä jääneet terät. En jaksanut enää välittää seurauksista, vaan otin niistä yhden, ja viilsin jalkaani syvän haavan, edellisen arven päälle. Tajusin melko pian, että nyt tuli tikkaukseen lähtö. Ystäväni lähtivät käyttämään minua päivystyksessä tikattavana, josta minut ympäripuhuttiin osastolle, pakkohoitolähetekin mainittiin. Samalla kävi ilmi, että rankka liikunta on kielletty kaksi viikkoa, mikä oli minulle iso pettymys. Tiistai-illasta torstaipäivään olin siis jälleen osastolla yötkin,vaikka olin juuri sunnuntaina hehkuttanut viimeistä yötä osastolla.

Mutta siinä tiivistetystä, tosin pitkästi viikon tapahtumat. Hyviäkin päiviä viikkoon on mahtunut, keskiviikkona ja torstaina olen saanut viettää aikaa ihanien ystävien kanssa.

Tämän viikonlopun olen yksin kotona, kämppikseni on reissussa. Olen turvannut tilannettani kutsumalla ystäviä yökylään. Opettelen nyt yksinoloa pieni pala kerrallaan. Tänään olen ollut useamman tunnin yksin kotona ja romahduskin siihen on mahtunut, mutta enää en pidä itsemurhaa vaihtoehtona, vaikka pahimpaan tuskaan väsyessä tulee myös itsetuhoisia ajatuksia. Ne ovat kuitenkin vain ajatuksia, ja yritän jaksaa muistaa vaikeina hetkinä sen, että sekin menee ajallaan ohitse. Välillä se on hyvin vaikeaa, mutta toivon sen helpottuvan päivä päivältä.

Nyt lähden tapaamaan ystäviäni, ja toivon, että selviän viikonlopusta :)

tiistai 13. syyskuuta 2016

Kuulumisia

En ole päivittänyt blogia pitkään aikaan. Nyt ajattelin vähän päivittää tilannetta.

Viime ajat ovat menneet vaihtelevasti. Itsensä vahingoittamista on ollut jonkin verran. Viime viikolla poltin käteeni tupakilla vanhan paloarven päälle uuden palovamman, koska ahdistus oli kova, ja osaston henkilökunnalta en saanut tukea, vain tarvittavaa lääkettä ja tilanteeseen sopimattomia vinkkejä. Olin lukenut omakannasta, että jos itsensä vahingoittamista vielä ilmenee, ylläpitosähköhoito lopetetaan. Joten viime keskiviikkona, kun menin sähköhoitoon, sähköhoidosta vastaava lääkäri kertoi, että sähköhoito lopetetaan, koska toivottua vastetta ei ole saatu, ja muistiongelmat ovat olleet hankalia. Toisaalta olin pettynyt itseeni, että tyrin tilanteen, mutta toisaalta sähköhoidon loppuminen oli helpotus. Sähköhoitopäivinä täytyy olla aina jonkun seurassa seuraavaan aamuun saakka, ja opiskelu olisi ollut hankalaa muistiongelmien vuoksi. Nyt odotan kovasti sitä, että muisti alkaisi palautua.

Muistin pätkiminen aiheuttaa kiusallisia tilanteita, koska en halua kaikille puolitutuille kertoa, että en sähköhoidon vuoksi muista asioita. Jotkut perusasiat, kuten tuttujen opiskelu/työpaikat ovat unohtuneet, ja tuntuu tyhmältä kysellä niitä, kun toinen olettaa että tietäisin.

Pitkä sairaalahoitojaksoni on loppumaisillaan. Tällä viikolla pääsen keskiviikosta torstaihin kotilomille, samoin viikonlopuksi. Ensi viikon olen päiväpotilaana, eli sairaalassa olen klo 9-16. Ensi viikon perjantaina olisi tarkoitus kotiutua.

Kotiutuminen jännittää. Mitä jos en selviäkään ahdistuskohtauksista? Mitä jos teen itselleni jotain epätoivon hetkinä? Olen tullut yksiltä kotilomilta ensimmäisenä iltana ambulanssilla takaisin otettuani yliannostuksen Diapamia. Sen vuoksi aiemmin suunniteltu kotiutuminen on siirtynyt tähän asti.

Tällä hetkellä poden flunssaa, ja minulla on todella paha yskä. Kärvistelen, yskin ja ravaan tupakilla. Olen yrittänyt vähentää tupakointia, mutta sairaalassa se on vaikeaa. Ja yskin joka tapauksessa.

Olen tehnyt suunnitelmia jatkoon, niistä tuonnempana..