Paluu arkeen

Tänään oli (toivottavasti) viimeinen päiväni osastolla. Lisäsin sanan toivottavasti siksi, että aina, kun olen hehkuttanut viimeistä viikkoa, päivää, yötä sairaalassa, on tullut takapakkia, ja kotiuttamista on siirretty. Mutta nyt siis tilanne on se, että olen viikonlopun kotona, ja maanantaina käyn vielä osastolla hoitoneuvottelussa, ja tarkoituksena on silloin uloskirjata minut osastolta. Palaveriin tulee osaston lääkärin ja hoitajan lisäksi avohoitajani sekä joku tehostetusta avohoidosta.
Mutta, siirrytäänpäs ajassa hieman taaksepäin. Miten viime ajat ovat menneet? Viime viikonlopun olin kokonaan lomilla, ja se meni hyvin. Tarvittavia lääkkeitä ahdistukseen ei mennyt kuin kaksi koko viikonlopun aikana, mikä on vähän minulle. Olin perjantain ja lauantain aikalailla menossa pääasiassa ystäviä tavaten ja aikaa viettäen. Sunnuntaina olin kämppikseni kanssa vain kotona rauhoittumassa, ja palasin iltakuudeksi takaisin osastolle.

Sitten tämän viikon maanantaina alkoi viikkoni päiväpotilaana. Se päivä osastolla oli tynkä, lähdin jo aamupäivästä tapaamaan avohoitajaani. Hetkeä ennen lähtöä osastolta oloni vaikeutui, ja bussissa pidättelin jo kyyneleitä. Päästyäni avohoitajan luo purskahdin itkuun, ja kerroin itsetuhoisista ajatuksistani, jotka pyörivät mielessäni. Kerroin, että itkin sitä tuskaa, mitä itsemurhani aiheuttaisi läheisilleni, ja sitä etten saisi nähdä kummilasteni ja muiden sisarustenlasteni kasvavan. Mietin vanhempiani, sisaruksiani ja ystäviäni ja heidän suruaan, kun he saisivat kuulla minun tehneen sen lopullisen ratkaisun. Itkin myös sitä, etten vain enää jaksa taistella. Hoitaja oli huolissaan ja kysyi, onko minun turvallista mennä kotiin. Keskustelu kuitenkin helpotti oloani, ja vakuuttelin pärjääväni.

Lähdin kotiin helpottuneena ja paremmalla mielellä. Myöhemmin päivällä tuska kuitenkin paheni, ja itkin pitkään. Illalla jäädessäni yksin kotiin itsemurha-ajatukset yltyivät niin voimakkaiksi, että kuvasin läheisiäni varten jäähyväisvideon. Monen tunnin itkemisen jälkeen päätin, että on tullut minun aikani lähteä. Edelleen itkien etsin sheiverin, hajoitin sen ja asetin sen rannettani vasten tarkoituksenani vetää ranteista valtimot auki. Siinä kohden kuolemanpelko kuitenkin esti minua tekemästä sitä, ja laitoin terät pois. Jatkoin itkemistä toivoen, että voisin vain kuolla.

Tiistai-aamuna menin jälleen osastolle (päiväpotilaana olin osastolla klo 9-16), ja jutellessani hoitajan kanssa kerroin edellisillan tilanteesta. Hoitaja oli hieman huolissaan, ja kyseli, pärjäänkö kotona. Vakuuttelin pärjääväni. Kuitenkin jälleen illalla tuska yltyi suureksi ja hallitsemattomaksi tuoden itkun mukanaan. Soitin osastolle, mutta en oikeen osannut kertoa voinnistani tarpeeksi hyvin, ja puhelu päättyi lyhyeen. Itkun jatkuessa muistin edellispäivältä jääneet terät. En jaksanut enää välittää seurauksista, vaan otin niistä yhden, ja viilsin jalkaani syvän haavan, edellisen arven päälle. Tajusin melko pian, että nyt tuli tikkaukseen lähtö. Ystäväni lähtivät käyttämään minua päivystyksessä tikattavana, josta minut ympäripuhuttiin osastolle, pakkohoitolähetekin mainittiin. Samalla kävi ilmi, että rankka liikunta on kielletty kaksi viikkoa, mikä oli minulle iso pettymys. Tiistai-illasta torstaipäivään olin siis jälleen osastolla yötkin,vaikka olin juuri sunnuntaina hehkuttanut viimeistä yötä osastolla.

Mutta siinä tiivistetystä, tosin pitkästi viikon tapahtumat. Hyviäkin päiviä viikkoon on mahtunut, keskiviikkona ja torstaina olen saanut viettää aikaa ihanien ystävien kanssa.

Tämän viikonlopun olen yksin kotona, kämppikseni on reissussa. Olen turvannut tilannettani kutsumalla ystäviä yökylään. Opettelen nyt yksinoloa pieni pala kerrallaan. Tänään olen ollut useamman tunnin yksin kotona ja romahduskin siihen on mahtunut, mutta enää en pidä itsemurhaa vaihtoehtona, vaikka pahimpaan tuskaan väsyessä tulee myös itsetuhoisia ajatuksia. Ne ovat kuitenkin vain ajatuksia, ja yritän jaksaa muistaa vaikeina hetkinä sen, että sekin menee ajallaan ohitse. Välillä se on hyvin vaikeaa, mutta toivon sen helpottuvan päivä päivältä.

Nyt lähden tapaamaan ystäviäni, ja toivon, että selviän viikonlopusta :)