"Pelastakaa mut, jos mä vangiksi jään. Jos sä kuulet mun huudon, melun alle jääneen"
"Se on viimeinen viesti, ja mitä jäljellä on, katoaa. Mun hätähuuto"
Kiitos teille kaikille paskasta kohtelusta, joka on painanut ja painaa mua alaspäin. Saanut mut tuntemaan itseni arvottomaksi, hätähuutoni mitätöity huomionhakuisuudeksi.
Tällä hetkellä olen turta, ja samanaikaisesti täynnä vihaa, epätoivoa. Suurin toiveeni tällä hetkellä on päästä ikuiseen rauhaan. Voimat lopussa, ei voimia tehdä ratkaisuja. Edes sitä lopullisinta. Mietin vain, että lopettaisin lääkkeet ja hoidon, odottaisin pohjaa joka tuo voiman ylittää se raja. Entä ympärilläni olevat ihmiset? Tuntuu että tunteet sisältäni ovat kuolleet. Tuntuu, etten osaa enää rakastaa läheisiäni, elämältäni on viety pohja ja tarkoitus. Tunnen itseni niin arvottomaksi ettei kellään ole syytä rakastaa minua. Eristäydyn ihmisistä. Katsomani elokuva sai minut romahtamaan, kun äiti sanoi tyttärelleen, että hyväksyy jos hän haluaa valita kuoleman. Huomasin, että juuri niitä sanoja olen kaivannut kohdalleni.
En selviä elämästäni. Käyn harjoittelussa, sielläkin oli tänään ensimmäinen päivä kun alko tuntuu et ei vaan pysty, jaksa kiinnostaa. Oisin vaa halunnu lyödä hanskat tiskiin ja lähtä ovet paukkuen. Töitten jälkeen vaan makaan, vilkuilen kelloa pelokkaana yrittäen palautua mahdollisimman nopeasti seuraavaa päivää varten. Ja seuraavaa, sitä seuraavaa... Kotona kaikki jää tekemättä, välillä pakotan itteni tekemään jotain, että on mitä syödä töissä.
En enää kestä uutta pohjaa, jos se tulee nyt, se on menoa...
