torstai 13. syyskuuta 2018

If The Life would be a human

Olen miettinyt viime aikoina paljon suhdettani elämään. Lopulta mieleeni tuli tämä vertaus.
Alkuun Se vakuuttaa sinulle, että tämä on hyvä juttu. Pahat asiat jäävät niiden parempien varjoon. Tuntuu, että taitaa Se puhua totta. Huonoina päivinä toki epäilyttää, niin kuin varmasti välillä meitä kaikkia, puhuuko Se kuitenkaan täysin totta. Mutta uskon kuitenkin Sen vakuutteluja.
Vuodet vierivät, minä kasvan. Tilanteet muuttuvat. Sitten huomaan, että yhtäkkiä Se järjestääkin minulle yhä enemmän niitä vaikeita asioita. Kuitenkin tasaisesti, sopivin väliajoin Se antaa parempaa, etten luovuttaisi. Että jaksaisi pidempään. Pidempään tätä tuskaa, joka nakertaa minua sisältäpäin. Kuitenkin Se järjestää asiat niin, että kaikki tapahtuu pikkuhiljaa, salakavalasti. Niin, etteivät ihmiset ympärilläni huomaa.
Jälleen, kun vuodet vierivät, Se tuo niiden mukana muutoksia. Muutoksia, jotka kuuluvat asiaan. Kohta olenkin jo nuori aikuinen.
Siinä vaiheessa Se antoi minulle suuren mahdollisuuden parempaan. Mahdollisuuden saada uusia ystäviä, nauttia elämästä. Ja minähän nautin! Vietin aikaa ystävien kanssa, opiskelin mielenkiintoista alaa, koin että minut hyväksytään.
Välillä mietin, että voi kunpa Se olisi antanut olla. Antanut minulle enemmän sitä. Tottakai, myös niitä huonoja asioita ja päiviä, kuten asiaan kuuluu, mutta pieninä annoksina. Niin, että ne pitävät onnellisena.
Mutta...Se puuttui peliin. "Sinulla on nyt uusia ystäviä. Huomaatko, et ole yksin! Mutta oletko varma että he hyväksyvät sinut tällaisena? Eikö olisi parempi muuttaa jotain, varalta. Ettet menettäisi heitä...jos olisit laihempi, he varmaan pitävät sinusta enemmän etkä jää yksin!" Kaikki oli niin hyvin. Olisi pitänyt antaa ollakin niin. Mutta ei. Minä uskoin Sen sanoihin.
Ja alkuun, se tuntui hyvältä! Tunsin onnistumista, kun paino putosi. Kun pystyin kontrolloimaan itseäni. Mutta! Vain alkuun. Sitten laihduttaminen toi mukanaan ahdistuksen. Ja lopulta, vaikean masennuksen.
Se petti minut. Ensin Se sai minut uskomaan, että voin luottaa. Vasta sen jälkeen, Se alkoi työntää minua kohti kielekkeen reunaa. Se katsoi jonkin aikaa reunalla huojumistani, ennen kuin työnsi minut alas rotkoon.
Siitä alkoi pitkä, vaikea matka ylös. Se katseli minua vähän ylempää, tasanteelta. Ja kutsui minua luokseen. "Täällä on parempi olla!", Se sanoi. "Uskon sen, mutta mitä jos työnnät minut alas uudestaan?" "Luota vain minuun!", Se sanoi. Ja niin aloitin matkani Sen luokse. Kiiruhdin saavuttaakseni tasanteen nopeasti. Mutta, juuri kun tartuin tasanteen reunasta kiinni, se lähes murskasi sormeni astumalla niiden päälle. Ja minä putosin takaisin pohjalle.
Ja siitä alkoi pitkä, hidas matka ylös. Juuri kun sain tukevamman ootteen jostain, Se pudotti minut jälleen.
Kunnes lopulta, parempia asioita tapahtui ja ja löysin vakaamman etenemistahdin.  Ja sitten, löysin leveämmän tasanteen, jossa kerätä voimia.
Viimeisen vuoden ajan olen yrittänyt vältellä keskustelua Sen kanssa. Mutta välttely on mahdotonta. Ja nyt on aika kohdata Se jälleen.
"Sinun täytyy vain luottaa minuun!", Se sanoo."Kaiken tämän jälkeen? Kaiken paskan, mitä olet eteeni, päälleni heittänyt, minun täytyisi vain luottaa sinuun?!? Miten VOIN luottaa Sinuun enää?" "Sinun täytyy vain luottaa! Nyt olet jo kenties oppinut, että en voi oikeastaan luvata sinulle mitään. Musta aukko voi olla vaikka kulman takana, mutta en minä sitä kerro etukäteen. Se tulee jos tulee!"
Niin, kaiken tämän jälkeen Se käskee luottaa. Ja samaa sanovat läheiset ympärillä? Sanotaanko kaltoin kohdellulle, että sinun täytyy vain luottaa, aloittaa suhde puhtaalta pöydältä?
Niin minäkin luulen.
Joten, antakaa minulle nyt lupa surra ja olla vihainen. Kaikelle on aikansa.