Ajatelmia

Sisälläni asuu tuntematon vieras,
lupaa kysymättä sinne majansa asettanut.
Ei auta anelu, pyyntö tai uhkaus.
Ei tottele häätömääräystä.
Sinnikkäästi se vain on ja pysyy.
Mitä enemmän yritän työntää sitä pois,
sitä enemmän se valtaa tilaa,
ilkkuen.
Kuin aikoisi jäädä
ikuisiksi ajoiksi.
Se kutsuu kaverinsa mukaan:
pelon, epätoivon ja häpeän.
Ja yhdessä, ne valtaavat
vielä suuuremman tilan.
Mutta tämä kutsumaton vieras
on luonut omat,
kummalliset sääntönsä.
Jos annan sille aikaa ja tilaa,
kestän sen tuomat tunteet,
se kutistaa reviriään.
Ainakin toisinaan.
Pala palalta.
Ja jonain päivänä,
vielä jonain päivänä,
se poistuu kokonaan.
Tullen vain aika ajoin,
muistuttamaan olemassaolostaan.

Syvissä vesissä
on tummaa ja synkkää.
Polku rotkon reunalla
ei anna sijaa harha-askelille.
Ahdistuksen tummat varjot
ulottavat lonkeronsa
myös oman soppeeni,
peiton alle.
Mukana kulkeva möykky
ei putoa kyydistä
tiukemmassakaan mutkassa.
Mitä kauemmin pakenen,
sitä suuremmaksi se kasvaa.
Pakollinen pysähdys,
umpikuja.
Vai sittenkin pieni polku
jykevän seinän reunalta?
Seinätön tunneli,
josta kajastaa
hento valo.

Mustaa iltaa seuraa
musta aamu.
Musta päivä,
ja jälleen musta ilta.
Sisälläni musta virta,
jonka padot
alkavat murtua.
Käsissäni puukko ja lääkepurkki.
Näinkö tämä päättyy?
Ambulanssissa varovaista puhetta,
rohkaisua.
Teit oikean päätöksen.
Kuoleman sijaan
lukittujen ovien taakse,
turvaan itseltä.

Herään aamuyön tunteina,
eiliseen todellisuuteen,
joka on myös tämän päivän todellisuus.
Toivon armahtavaa unta,
edes muutamaksi tunniksi vielä.
Mielellään vielä pidemmäksi.
Levottomuus valtaa
heti herätessä.
Kyvyttömyys olla paikallaan,
silmien sulkeminen,
unien jatkaminen;
mahdottomuus.
Pelko tulevasta päivästä,
toivo siitä,
että olisi taas ilta
- saisi sulkea silmät
armahtavaan uneen.

Väsymys.
Toive siitä,
että saisi vain vetää peiton korviin.
Jatkaa unia.
Mielellään koko päivän.
Tai kuukauden.
Siihen saakka,
että kaikki olisi taas
normaalia,
ja hyvin.

Pelko.
Pöydälle jäänyt juuresveitsi.
Lääkepurkit yöpöydällä.
Katse alas parvekkeelta,
kaiteen puristaminen.
Ohiajavat autot,
ratikat;
vain yksi nopea askel.
Moottoritien ylikulkusilta.
Sytkäri, sen lepattava liekki.
Yksi hetki
- ja lopullinen helpotus?
Vai yksi hetki
- ja peruuttamaton erehdys?

Tämä päivä,
kuin eilinen.
Kenellä oli valtuuksia luvata,
että aika tekee tehtävänsä?
Lääkärin tarkkaavainen katse,
ja satuttavan rehelliset sanat;
eteenpäin ei ole päästy.
Ei sairaalassa, ei kotona.
Epätoivo:
voiko kukaan auttaa?
Muutosten aika:
velvollisuuksien vähentäminen.
 Vain yksi velvollisuus
ylitse muiden;
aikaa itselle
ja toipumiselle.