Täällä taas ollaan, osastolla. Neljäs kerta vuoden sisään. Ensin viisi viikkoa, sitten viisi päivää, sitten seitsemän viikkoa. Lääkäri puhui nyt viikosta tai kahdesta. Vähän vaikea luottaa siihen, että saa pään järjestykseen siinä ajassa.
Nyt ei pääse kotiin, uhataan pakkohoidolla. Ei ole ulkoilulupia, siitä sovittiin yhdessä. Kuukauden päästä alkaa kesätyöt, siihen mennessä pitää olla kunnossa.
Pää taas sakkaa. Toisten seurassa olo on melko normaali, jopa riehakas. Juttua ja läppää irtoaa. Mutta heti yksin jäädessä alkaa päässä pyörimään sama levy. Viiltely. Itsemurha. Nyt kun ulkomaailman keinoja ei ole käytössä, mieli keksii mitä ihmeellisimpiä tapoja vahingoittaa itseä tai yrittää itsemurhaa. Eilen viiltelin tölkillä. Epätoivoissani yritin tölkistä saamallani terällä saada valtimon auki. Kuten arvata saattaa, yritykseksihän se jäi.
Tänään luovuin tölkistä. Tällä hetkellä kaduttaa, tekis taas mieli viillellä. Oon kyllä keksinyt muitakin tapoja vahingoittaa itseä. Yritän taistella sitä vastaan.
Sisko sanoi, että älä jää kuoppaan makamaan, vaan ponnistele ylös. Mutta miten ponnistella ylös kuopasta, jonka reunoja ei edes näe?
Haluan vapauteen.
Anna minulle siivet.
Anna minun lentää luoksesi,
pilven reunalle.
Lievitä kärsimykseni.
Pihalla kipu pois.
Anna toivoa.
Valoa.
Anna anteeksi vihani.
