Minulla on todettu määrittämätön syömishäiriö loppuvuodesta 2014. Määrittämätön siksi, etten täyttänyt kaikkia anoreksian kriteereitä, kuten painoindeksiä ja kuukautisten poisjäämistä.
Syömishäiriöni on ollut puhkeamisestaan lähtien aaltoilea. Kausia, jolloin olen ollut muutamia kuukausia minimikaloreilla (n.500 kcal pintaan/pvä), ja kaussia, jolloin olen päättänyt parantua ja noudattaa ateriasuunnitelmaa. Yleensä niukan kauden jälkeen, kun olen siirtynyt normaaliimpiin ruokamääriin, minulla on tullut ahmimiskausia. Karkkipussi, jäätelöä, sipsiä. Liikaa. Sitä on saattanut seurata täydellinen nestepaasto tai vähintään kompensoiminen.
Liika syöminen ja kontrollin menettämisen pelko ovat aiheuttaneet minulle valtavaa ahdistusta, ja minulle on tullut vahva tunne, että minun täytyy jotenkin rangaista itseäni. Paastoamalla, rääkkiliikunnalla, viiltämisellä tms.
Nyt olen bussissa matkalla kotiin viikon ulkomaanreissulta. Jossa tuli syötyä aivan liikaa herkkuja. Yksi kunnon ruoka päivässä ja lisäksi karkkia, sipsiä ja jäätelöä. Kaloripitoisia juomia tosin vältin, koska en edellenkään niitä pysty juomaan, ja yritin rajoittaa kalorimäärää edes jotenkin.
Muutama päivä sitten, ollessani vielä reissussa, heräsin keskellä yötä täysin pirteänä. Tiesin, että se johtui erään iltalääkkeen skippaamisesta. Lääkkeen, joka on saanut minut lihomaan parissa kuukaudessa NELJÄ kiloa. Täytyi nöyrtyä tilanteen edessä ja ottaa se lääke. Tunnin valvomisen jälkeen sain taas unta. Mutta se tunti, se oli tuskallinen.
Mielessä alkoi pyöriä se tosiseikka, että jo ennen reissua paino oli noussut neljä kiloa. Ja se karmea kalorimäärä, joka päivittäin upposi reissussa, sai sisälläni räjähtämään voimakkaan, kalvavan ahdistuksen. Olisin vain halunnut repiä läskit pois itsestäni.
Lopulta kulutin sen tunnin suunnittelemalla. Minun täytyy alkaa käydä pitkiä pyörälenkkejä. Pitkiä juoksulenkkejä. Herkkulakko ja kalorit minimiin. En kuitenkaan haluaisi vähentää kaloreita niin minimiin, etten jaksa tehdä yhtää mitään, sillä silloin ahdistus repii mut kappaleiksi. Lisäksi haluan myös nauttia elämästä, ja opetella tekemään se ilman herkkuja. Syömishäiriö on vienyt menneinä vuosina minulta jo tarpeeksi eristämällä muista. Tällä kertaa aion, tai ainakin kuvittelen aikovani pysyä jotenkin ohjaksissa.
Nyt aion yrittää nestepaastoa. Zerocolaa, kahvia, vettä. Pahimman turvotuksen laskemiseksi. Ja sen jälkeen kevyitä ruokia.
En vain kestä enää paisunutta kroppaani, irvikuvaa minusta. Jos haluan pystyä nauttimaan elämästäni vihaamatta kroppaani. Ja tällä hetkellä se tarkoittaa mielestäni, että otan syömishäiriön osaksi arkeani. Ja LOPETAN sen lihottavan lääkkeen! Vaikka sitten valvon, mutten enää en haluu sitä lääkettä.
Tiedän, että syömishäiriön kanssa ei oikein voi neuvotella, Kun annat pikkusormen, se vie koko käden. Tiedän käveleväni tämän asian kanssa veitsenterällä. Mutten näe muitakaan vaihtoehtoja ahdistuksen vähentämiseksi.
En ole vielä varma, kerronko hoitotaholle tästä päätöksestä. En haluaisi ketään lykkimään kapuloita rattaisiini, mutta toisaalta olen luvannut olla rehellinen hoitotaholle. Mutta ensin täytäis ainakin pieni paasto ehtiä pitää...
tiistai 26. huhtikuuta 2016
maanantai 18. huhtikuuta 2016
Ajatelmia
Sisälläni asuu tuntematon vieras,
lupaa kysymättä sinne majansa asettanut.
Ei auta anelu, pyyntö tai uhkaus.
Ei tottele häätömääräystä.
Sinnikkäästi se vain on ja pysyy.
Mitä enemmän yritän työntää sitä pois,
sitä enemmän se valtaa tilaa,
ilkkuen.
Kuin aikoisi jäädä
ikuisiksi ajoiksi.
Se kutsuu kaverinsa mukaan:
pelon, epätoivon ja häpeän.
Ja yhdessä, ne valtaavat
vielä suuuremman tilan.
Mutta tämä kutsumaton vieras
on luonut omat,
kummalliset sääntönsä.
Jos annan sille aikaa ja tilaa,
kestän sen tuomat tunteet,
se kutistaa reviriään.
Ainakin toisinaan.
Pala palalta.
Ja jonain päivänä,
vielä jonain päivänä,
se poistuu kokonaan.
Tullen vain aika ajoin,
muistuttamaan olemassaolostaan.
Syvissä vesissä
on tummaa ja synkkää.
Polku rotkon reunalla
ei anna sijaa harha-askelille.
Ahdistuksen tummat varjot
ulottavat lonkeronsa
myös oman soppeeni,
peiton alle.
Mukana kulkeva möykky
ei putoa kyydistä
tiukemmassakaan mutkassa.
Mitä kauemmin pakenen,
sitä suuremmaksi se kasvaa.
Pakollinen pysähdys,
umpikuja.
Vai sittenkin pieni polku
jykevän seinän reunalta?
Seinätön tunneli,
josta kajastaa
hento valo.
Mustaa iltaa seuraa
musta aamu.
Musta päivä,
ja jälleen musta ilta.
Sisälläni musta virta,
jonka padot
alkavat murtua.
Käsissäni puukko ja lääkepurkki.
Näinkö tämä päättyy?
Ambulanssissa varovaista puhetta,
rohkaisua.
Teit oikean päätöksen.
Kuoleman sijaan
lukittujen ovien taakse,
turvaan itseltä.
Herään aamuyön tunteina,
eiliseen todellisuuteen,
joka on myös tämän päivän todellisuus.
Toivon armahtavaa unta,
edes muutamaksi tunniksi vielä.
Mielellään vielä pidemmäksi.
Levottomuus valtaa
heti herätessä.
Kyvyttömyys olla paikallaan,
silmien sulkeminen,
unien jatkaminen;
mahdottomuus.
Pelko tulevasta päivästä,
toivo siitä,
että olisi taas ilta
- saisi sulkea silmät
armahtavaan uneen.
Väsymys.
Toive siitä,
että saisi vain vetää peiton korviin.
Jatkaa unia.
Mielellään koko päivän.
Tai kuukauden.
Siihen saakka,
että kaikki olisi taas
normaalia,
ja hyvin.
Pelko.
Pöydälle jäänyt juuresveitsi.
Lääkepurkit yöpöydällä.
Katse alas parvekkeelta,
kaiteen puristaminen.
Ohiajavat autot,
ratikat;
vain yksi nopea askel.
Moottoritien ylikulkusilta.
Sytkäri, sen lepattava liekki.
Yksi hetki
- ja lopullinen helpotus?
Vai yksi hetki
- ja peruuttamaton erehdys?
Tämä päivä,
kuin eilinen.
Kenellä oli valtuuksia luvata,
että aika tekee tehtävänsä?
Lääkärin tarkkaavainen katse,
ja satuttavan rehelliset sanat;
eteenpäin ei ole päästy.
Ei sairaalassa, ei kotona.
Epätoivo:
voiko kukaan auttaa?
Muutosten aika:
velvollisuuksien vähentäminen.
Vain yksi velvollisuus
ylitse muiden;
aikaa itselle
ja toipumiselle.
lupaa kysymättä sinne majansa asettanut.
Ei auta anelu, pyyntö tai uhkaus.
Ei tottele häätömääräystä.
Sinnikkäästi se vain on ja pysyy.
Mitä enemmän yritän työntää sitä pois,
sitä enemmän se valtaa tilaa,
ilkkuen.
Kuin aikoisi jäädä
ikuisiksi ajoiksi.
Se kutsuu kaverinsa mukaan:
pelon, epätoivon ja häpeän.
Ja yhdessä, ne valtaavat
vielä suuuremman tilan.
Mutta tämä kutsumaton vieras
on luonut omat,
kummalliset sääntönsä.
Jos annan sille aikaa ja tilaa,
kestän sen tuomat tunteet,
se kutistaa reviriään.
Ainakin toisinaan.
Pala palalta.
Ja jonain päivänä,
vielä jonain päivänä,
se poistuu kokonaan.
Tullen vain aika ajoin,
muistuttamaan olemassaolostaan.
Syvissä vesissä
on tummaa ja synkkää.
Polku rotkon reunalla
ei anna sijaa harha-askelille.
Ahdistuksen tummat varjot
ulottavat lonkeronsa
myös oman soppeeni,
peiton alle.
Mukana kulkeva möykky
ei putoa kyydistä
tiukemmassakaan mutkassa.
Mitä kauemmin pakenen,
sitä suuremmaksi se kasvaa.
Pakollinen pysähdys,
umpikuja.
Vai sittenkin pieni polku
jykevän seinän reunalta?
Seinätön tunneli,
josta kajastaa
hento valo.
Mustaa iltaa seuraa
musta aamu.
Musta päivä,
ja jälleen musta ilta.
Sisälläni musta virta,
jonka padot
alkavat murtua.
Käsissäni puukko ja lääkepurkki.
Näinkö tämä päättyy?
Ambulanssissa varovaista puhetta,
rohkaisua.
Teit oikean päätöksen.
Kuoleman sijaan
lukittujen ovien taakse,
turvaan itseltä.
Herään aamuyön tunteina,
eiliseen todellisuuteen,
joka on myös tämän päivän todellisuus.
Toivon armahtavaa unta,
edes muutamaksi tunniksi vielä.
Mielellään vielä pidemmäksi.
Levottomuus valtaa
heti herätessä.
Kyvyttömyys olla paikallaan,
silmien sulkeminen,
unien jatkaminen;
mahdottomuus.
Pelko tulevasta päivästä,
toivo siitä,
että olisi taas ilta
- saisi sulkea silmät
armahtavaan uneen.
Väsymys.
Toive siitä,
että saisi vain vetää peiton korviin.
Jatkaa unia.
Mielellään koko päivän.
Tai kuukauden.
Siihen saakka,
että kaikki olisi taas
normaalia,
ja hyvin.
Pelko.
Pöydälle jäänyt juuresveitsi.
Lääkepurkit yöpöydällä.
Katse alas parvekkeelta,
kaiteen puristaminen.
Ohiajavat autot,
ratikat;
vain yksi nopea askel.
Moottoritien ylikulkusilta.
Sytkäri, sen lepattava liekki.
Yksi hetki
- ja lopullinen helpotus?
Vai yksi hetki
- ja peruuttamaton erehdys?
Tämä päivä,
kuin eilinen.
Kenellä oli valtuuksia luvata,
että aika tekee tehtävänsä?
Lääkärin tarkkaavainen katse,
ja satuttavan rehelliset sanat;
eteenpäin ei ole päästy.
Ei sairaalassa, ei kotona.
Epätoivo:
voiko kukaan auttaa?
Muutosten aika:
velvollisuuksien vähentäminen.
Vain yksi velvollisuus
ylitse muiden;
aikaa itselle
ja toipumiselle.
perjantai 15. huhtikuuta 2016
Taistelija
Käytän blogitekstin innoituksena kappaletta, joka oikeastaan kertoo sodasta. Mutta mielestäni se kertoo myös tästä sairaudesta, taistelusta elämästä ja kuolemasta.
"Hän on ollut siellä jossain, mihin monet jäivätkin.
Tehnyt kaiken, mitä tehdä käskettiin.
Mikä oikein on tai väärin puolestansa päätettiin,
ja ne päättäjät, ne jäivät kaupunkiin."
Masennus on vienyt minut syviin vesiin jo useamman kerran. Taistelua siitä, jääkö pohjalle vai pyristeleekö kohti pintaa. Ja tilanteen toistuessa epätoivo siitä, mistä kerää taas voiman pyristellä kohti pintaa. Ja kannattaako se? Löytääkö kuitenkin itsensä taas pohjalta? Missä vaiheessa on lupa luovuttaa?
Masennus vie monet ihmiset syviin vesiin. Osan lyhyemmäksi aikaa, osan pidemmäksi aikaa. Joku yrittää useamman kerran itsemurhaa, ja liikaa on myös niitä, joita ei ehditä pelastaa.
Olen yrittänyt taistella arjessani masennuksen kanssa. Noussut aamulla sängystä, vaikka ei huvittaisi. Raahautunut kouluun opiskelemaan, vaikkei jaksaisi. Syyllistänyt itseäni tekemättä jättämisistä, ja pakottanut itseni tekemään, vaikkei oikeastaan jaksaisi. Ja nyt minulle annettiin vihdoin lupa, oikeastaan käsky, itseni kuuntelemiseen ja tahdin hidastamiseen. Ei masennuksesta parannu suorittamalla hampaat irvessä, hakkaamalla päätä seinään kerta toisensa jälkeen. Seinään, jota se pää ei tule hakkaamalla läpäisemään.
Mikä oikeastaan on oikein ja mikä väärin? Olen mielessäni monesti kapinoinut vastaan, kun minua on kielletty viiltelemästä, satuttamasta itseäni ja päättämästä elämääni oman käden kautta. Järjellä tiedän, että se on väärin itseä kohtaan. Mutta kun on aseeton pahan olon ja ahdistuksensa kanssa, miksi täytyy riistää ne ainoatkin aseet? Mikä minua on neuvomaan sellainen, joka ei itse ole tätä kokenut, puhuu vain ammattinsa puolesta? Mutta järki on onneksi ollut viime aikoina suurimmaksi osaksi niskan päällä näissä asioissa.
"Hän on tuntenut, kun pommit tantereita moukaroi,
avunhuudot vielä nytkin kuulla voi.
Hän on nähnyt sen kun savun takaa nousee aamunkoi,
tuhottuna kaikki minkä Luoja loi."
Minun arjessani, masennuksesta kärsiessäni, monet pienetkin arkielämän vastoinkäymiset heikkoina hetkinä voivat vavisuttaa olotilaa ja vointia pommien tavoin. Myös monet osastolla kuulemani karut tarinat ja elämänkohtalot ovat koskettaneet, jääneet mieleen. Eleet, epätoivoiset teot, itsensä vahingoittaminen, tuska - kaikki hiljaiset ja myös vähemmän hiljaiset avunpyynnöt ovat monesti riipaisseet, koskettaneet. Ja se tuska, mikä toisesta heijastuu vaistoinkäymisten ja voinnin huononemisen myötä. Voi kun voisin jotenkin auttaa, tulee tunne.
"Jotkut arvet näkyy päälle, jotkut ei.
Silloin miehet oli viljaa, jota halla vei.
Kuvat menneisyyden kulkee lastinaan,
etulinjaan palaa öisin uudestaan."
Sairaus on tuonut mukanaan sekä näkyviä, että näkymättömiä arpia. En ole ylpeä iholleni taltioituneista epätoivon hetkistä. Häpeän niitä, pelkään muiden reaktioita. Leimautumista. Mutta eniten sitä, että läheiset tulevat jossain vaiheessa näkemään ne, ja sitä tuskaa mitä ne voivat läheisille aiheuttaa. Tosiasia kuitenkin on, että ne tulevat kulkemaan loppuelämän mukanani. Siksi en halua niitä lisää. Siksi hain apua nyt ajoissa, ja kävin lyhyen visiitin sairaalassa.
Masennus vaatii vuosittain useita uhreja. Myös niitä, joiden elämä päättyy ennenaikasesti sen vuoksi.
Osastoajoilta on paljon muistoja, joita tekee kipeää muistella. Epätoivon hetkiä, jolloin olen vain nyyhkyttänyt hoitajille, että päästäkää mut tuskistani, tehkää se lopullinen puolestani. Synkkiä hetkiä, synkkiä muistoja, jotka ahdistuksen yltyessä monesti palaavat mieleeni.
" Monta haavetta nuo vuodet silloin hautaan vei.
Silti toivon näkee jossain siintävän,
eikö kuuluis hälle hieman enemmän? "
Olen joutunut hautaamaan joitakin haaveita ja tavoitteita sairastumisen vuoksi. Vaihtoon lähdön peruuntuminen, valmistumisen viivästyminen. Kuitenkin olen viime päivien aivoriihen aikana todennut, että ne ovat loppujen lopuksi toissijaisia. Lääkäri kysyi minulta eilen, mitä merkitsee puoli vuotta myöhempi valmistuminen sen rinnalla, että harkitsen itsemurhaa, koska olen niin loppu? Se herätteli todella voimakkaasti.
Toivon näköalat ovat vaikeina kausina välillä olleet vain yksittäisiä pilkahduksia. Välillä on tuntunut todella siltä, että tunnelin päässä oleva valo on sammutettu, säästösyistä. Kuitenkin, vointini on kohentunut viimeisten kuukausien aikana paljon, ja haluan uskoa, että se tulee edelleen kohenemaan, kun annan sille mahdollisuuden. Minun on annettava tulevaisuudelle tilaisuus näyttää, mitä hyvää se on minulle varannut. Sillä haluan uskoa, että vaikeita aikoja seuraa helpompia aikoja.
"Hän on tähtäimensä takaa nähnyt toisen ihmisen,
joka marssi tahtiin toisten käskyjen.
Silti taistelunsa taisteli, me saimme vapauden.
Hän on ylpeä, ja nöyrä eessä sen."
Näissä säkeissä näen vertauskuvan syömishäiriöstä. Kuinka se on minua marssittanut joinakin aikoina täysin käskytettävänä, ja rangaissut aina tilaisuuden tullen. Osastolla olen nähnyt useita, jotka ovat syömishäiriön vuoksi erittäin heikossa fyysisessä kunnossa, ja käyvät taistelua elämänsä puolesta jokaisella aterialla, syömishäiriön käskytysvaltaa vastaan. Sitä taistelutahtoa ja työtä arvostan todella paljon, osaan omien kokemusteni pohjalta samaistua siihen jatkuvaan ristiriitaan, mikä pään sisällä on siinä tilanteessa.
Voin sanoa, että tällä hetkellä olen syömishäiriön suhteen niskan päällä. Eilen kuulin, että painoni on noussut 4 kiloa. Se oli shokki, ja edelleen taustalla kuiskutteleva syömishäiriö oikein intoutui houkuttelemaan vanhoille teille. Yritän kuitenkin muistella sitä kaikkea pahaa, mitä syömishäiriö on minulle tuonut ollessaan niskan päällä, ja taistella sitä vastaan. Tänään hoitoneuvottelussa sain positiivista palautetta siitä, kuinka paljon olen edistynyt syömishäiriön taltuttamisessa, ja kannustusta jatkaa taistelua.
"Tätä maata vielä jaksoi rakentaa hän kuitenkin,
kynsin, hampain, rukouksin, kyynelin.
Päivä mailleen painuu takanansa taival ankarin,
reissu raskas niin on ollut sankarin."
Synkimpinä hetkinä elämän reunasta on välillä saanut pitää kiinni kynsin ja hampain. Tuskan ja epätoivon, mutta myös surun ja toivon kyyneliä on vuodatettu. Välillä rukoukset ovat olleet heikkoja huokauksia: auta minua, anna voimaa selvitä tästä.
Monet tuskan päivät ovat olleet pitkiä. Tunteja on ollut liikaa. Illan tulo ja iltalääkkeet ovat tuoneet helpotuksen; nyt saa levätä, vihdoin. Taistelun päivät ovat todella uuvuttaneet. Mutta myös vieneet eteenpäin, päivä kerrallaan.
Minulle masennuksen ja monien muiden psyykkisten sairauksien kanssa elävät ja taistelevat ihmiset ovat arjen sankareita. Se, että jaksaa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, jotkut jopa vuodesta toiseen. Ihmiset leimaavat, käskevät ottaa itseä niskasta kiinni. Saattavat vain pahentaa oloa kommenteillaan. Ja silti, he kaikki vain taistelevat. Me kaikki, toivoen syvällä sisämmässä sitä parempaa huomenta, jossa värit ovat palanneet, ja suu kääntyy aitoon hymyyn.
Havahduin tänään myös siihen, että monet ovat tosiaan taistelleet vuosia, ja jaksavat taistella edelleen. Luovutanko minä jo kalkkiviivoilla? Minun sisimmässäni asuu taistelija, ei luovuttaja. Taistelut taistellaan, kunnes vapaus koittaa!
"Hän on ollut siellä jossain, mihin monet jäivätkin.
Tehnyt kaiken, mitä tehdä käskettiin.
Mikä oikein on tai väärin puolestansa päätettiin,
ja ne päättäjät, ne jäivät kaupunkiin."
Masennus on vienyt minut syviin vesiin jo useamman kerran. Taistelua siitä, jääkö pohjalle vai pyristeleekö kohti pintaa. Ja tilanteen toistuessa epätoivo siitä, mistä kerää taas voiman pyristellä kohti pintaa. Ja kannattaako se? Löytääkö kuitenkin itsensä taas pohjalta? Missä vaiheessa on lupa luovuttaa?
Masennus vie monet ihmiset syviin vesiin. Osan lyhyemmäksi aikaa, osan pidemmäksi aikaa. Joku yrittää useamman kerran itsemurhaa, ja liikaa on myös niitä, joita ei ehditä pelastaa.
Olen yrittänyt taistella arjessani masennuksen kanssa. Noussut aamulla sängystä, vaikka ei huvittaisi. Raahautunut kouluun opiskelemaan, vaikkei jaksaisi. Syyllistänyt itseäni tekemättä jättämisistä, ja pakottanut itseni tekemään, vaikkei oikeastaan jaksaisi. Ja nyt minulle annettiin vihdoin lupa, oikeastaan käsky, itseni kuuntelemiseen ja tahdin hidastamiseen. Ei masennuksesta parannu suorittamalla hampaat irvessä, hakkaamalla päätä seinään kerta toisensa jälkeen. Seinään, jota se pää ei tule hakkaamalla läpäisemään.
Mikä oikeastaan on oikein ja mikä väärin? Olen mielessäni monesti kapinoinut vastaan, kun minua on kielletty viiltelemästä, satuttamasta itseäni ja päättämästä elämääni oman käden kautta. Järjellä tiedän, että se on väärin itseä kohtaan. Mutta kun on aseeton pahan olon ja ahdistuksensa kanssa, miksi täytyy riistää ne ainoatkin aseet? Mikä minua on neuvomaan sellainen, joka ei itse ole tätä kokenut, puhuu vain ammattinsa puolesta? Mutta järki on onneksi ollut viime aikoina suurimmaksi osaksi niskan päällä näissä asioissa.
"Hän on tuntenut, kun pommit tantereita moukaroi,
avunhuudot vielä nytkin kuulla voi.
Hän on nähnyt sen kun savun takaa nousee aamunkoi,
tuhottuna kaikki minkä Luoja loi."
Minun arjessani, masennuksesta kärsiessäni, monet pienetkin arkielämän vastoinkäymiset heikkoina hetkinä voivat vavisuttaa olotilaa ja vointia pommien tavoin. Myös monet osastolla kuulemani karut tarinat ja elämänkohtalot ovat koskettaneet, jääneet mieleen. Eleet, epätoivoiset teot, itsensä vahingoittaminen, tuska - kaikki hiljaiset ja myös vähemmän hiljaiset avunpyynnöt ovat monesti riipaisseet, koskettaneet. Ja se tuska, mikä toisesta heijastuu vaistoinkäymisten ja voinnin huononemisen myötä. Voi kun voisin jotenkin auttaa, tulee tunne.
"Jotkut arvet näkyy päälle, jotkut ei.
Silloin miehet oli viljaa, jota halla vei.
Kuvat menneisyyden kulkee lastinaan,
etulinjaan palaa öisin uudestaan."
Sairaus on tuonut mukanaan sekä näkyviä, että näkymättömiä arpia. En ole ylpeä iholleni taltioituneista epätoivon hetkistä. Häpeän niitä, pelkään muiden reaktioita. Leimautumista. Mutta eniten sitä, että läheiset tulevat jossain vaiheessa näkemään ne, ja sitä tuskaa mitä ne voivat läheisille aiheuttaa. Tosiasia kuitenkin on, että ne tulevat kulkemaan loppuelämän mukanani. Siksi en halua niitä lisää. Siksi hain apua nyt ajoissa, ja kävin lyhyen visiitin sairaalassa.
Masennus vaatii vuosittain useita uhreja. Myös niitä, joiden elämä päättyy ennenaikasesti sen vuoksi.
Osastoajoilta on paljon muistoja, joita tekee kipeää muistella. Epätoivon hetkiä, jolloin olen vain nyyhkyttänyt hoitajille, että päästäkää mut tuskistani, tehkää se lopullinen puolestani. Synkkiä hetkiä, synkkiä muistoja, jotka ahdistuksen yltyessä monesti palaavat mieleeni.
" Monta haavetta nuo vuodet silloin hautaan vei.
Silti toivon näkee jossain siintävän,
eikö kuuluis hälle hieman enemmän? "
Olen joutunut hautaamaan joitakin haaveita ja tavoitteita sairastumisen vuoksi. Vaihtoon lähdön peruuntuminen, valmistumisen viivästyminen. Kuitenkin olen viime päivien aivoriihen aikana todennut, että ne ovat loppujen lopuksi toissijaisia. Lääkäri kysyi minulta eilen, mitä merkitsee puoli vuotta myöhempi valmistuminen sen rinnalla, että harkitsen itsemurhaa, koska olen niin loppu? Se herätteli todella voimakkaasti.
Toivon näköalat ovat vaikeina kausina välillä olleet vain yksittäisiä pilkahduksia. Välillä on tuntunut todella siltä, että tunnelin päässä oleva valo on sammutettu, säästösyistä. Kuitenkin, vointini on kohentunut viimeisten kuukausien aikana paljon, ja haluan uskoa, että se tulee edelleen kohenemaan, kun annan sille mahdollisuuden. Minun on annettava tulevaisuudelle tilaisuus näyttää, mitä hyvää se on minulle varannut. Sillä haluan uskoa, että vaikeita aikoja seuraa helpompia aikoja.
"Hän on tähtäimensä takaa nähnyt toisen ihmisen,
joka marssi tahtiin toisten käskyjen.
Silti taistelunsa taisteli, me saimme vapauden.
Hän on ylpeä, ja nöyrä eessä sen."
Näissä säkeissä näen vertauskuvan syömishäiriöstä. Kuinka se on minua marssittanut joinakin aikoina täysin käskytettävänä, ja rangaissut aina tilaisuuden tullen. Osastolla olen nähnyt useita, jotka ovat syömishäiriön vuoksi erittäin heikossa fyysisessä kunnossa, ja käyvät taistelua elämänsä puolesta jokaisella aterialla, syömishäiriön käskytysvaltaa vastaan. Sitä taistelutahtoa ja työtä arvostan todella paljon, osaan omien kokemusteni pohjalta samaistua siihen jatkuvaan ristiriitaan, mikä pään sisällä on siinä tilanteessa.
Voin sanoa, että tällä hetkellä olen syömishäiriön suhteen niskan päällä. Eilen kuulin, että painoni on noussut 4 kiloa. Se oli shokki, ja edelleen taustalla kuiskutteleva syömishäiriö oikein intoutui houkuttelemaan vanhoille teille. Yritän kuitenkin muistella sitä kaikkea pahaa, mitä syömishäiriö on minulle tuonut ollessaan niskan päällä, ja taistella sitä vastaan. Tänään hoitoneuvottelussa sain positiivista palautetta siitä, kuinka paljon olen edistynyt syömishäiriön taltuttamisessa, ja kannustusta jatkaa taistelua.
"Tätä maata vielä jaksoi rakentaa hän kuitenkin,
kynsin, hampain, rukouksin, kyynelin.
Päivä mailleen painuu takanansa taival ankarin,
reissu raskas niin on ollut sankarin."
Synkimpinä hetkinä elämän reunasta on välillä saanut pitää kiinni kynsin ja hampain. Tuskan ja epätoivon, mutta myös surun ja toivon kyyneliä on vuodatettu. Välillä rukoukset ovat olleet heikkoja huokauksia: auta minua, anna voimaa selvitä tästä.
Monet tuskan päivät ovat olleet pitkiä. Tunteja on ollut liikaa. Illan tulo ja iltalääkkeet ovat tuoneet helpotuksen; nyt saa levätä, vihdoin. Taistelun päivät ovat todella uuvuttaneet. Mutta myös vieneet eteenpäin, päivä kerrallaan.
Minulle masennuksen ja monien muiden psyykkisten sairauksien kanssa elävät ja taistelevat ihmiset ovat arjen sankareita. Se, että jaksaa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, jotkut jopa vuodesta toiseen. Ihmiset leimaavat, käskevät ottaa itseä niskasta kiinni. Saattavat vain pahentaa oloa kommenteillaan. Ja silti, he kaikki vain taistelevat. Me kaikki, toivoen syvällä sisämmässä sitä parempaa huomenta, jossa värit ovat palanneet, ja suu kääntyy aitoon hymyyn.
Havahduin tänään myös siihen, että monet ovat tosiaan taistelleet vuosia, ja jaksavat taistella edelleen. Luovutanko minä jo kalkkiviivoilla? Minun sisimmässäni asuu taistelija, ei luovuttaja. Taistelut taistellaan, kunnes vapaus koittaa!
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Osastolla...taas
Tänään päädyin osastolle jälleen. Olo on tosi ristiriitainen. Pettynyt, epäonnistunut, surullinen. Epätoivoinen. Pelokas.
Syy osastolle tuloon oli itsetuhoisuus, jälleen. En uskaltanut jäädä enää kotiin jatkuvien itsetuhoisten ajatusten kanssa. Ensimmäistä kertaa sanoin, että nyt haluan sairaalaan turvaan.
Miten voisin saada vointini kohenemaan? Mikä on takapakin syy? Sitä tullaan kyselemään, mutten oikein osaa vastata siihen. Stressi, rahahuolet. En tiedä. Liikuntakielto urheiluvamman vuoksi. Vähäiset ahdistuksenhallintakeinot. Sinnittely.
Nyt olen osastolla 15 tunnin lähetteellä, ja lääkäri arvioi huomenna hoidon tarpeen.
Olo on aika tyhjä. Viime päivien väsymys ja sinnittely, epätoivo ovat vetäneet pakin melko tyhjäksi.
Mutta minä olen taistelija. Ainakin haluan olla. Yritän ottaa tämän latauspaikkana ja taukona tästä kaikesta. Ei ahdistus täällä katoa, päinvastoin, se hyökyy kunnolla päälle. Mutta se on nyt vain kohdattava ja mietittävä omaa suhtautumista siihen ja keinoja sen selättämiseksi. Vaikka tuntuu että olen lähtöpisteessä, en saa ajatella tätä niin. On vain otettava hetki kerrallaan ja toivottava parasta.
Keskustelin hoitajan kanssa tunnin, ja olo on ollut sen jälkeen helpompi kuin päiviin. Aloin hahmottaa tilannettani paremmin. Koulustressi on ollut liian suuri. Vaikka olen pitänyt opiskelupäivät maltillisen mittaisina, jatkuva paine ja stressi aikataulun suhteen on kalvanut lähes jatkuvasti alitajunnassa.
Toinen vointiani huonontanut seikka on ollut se, etten ole hyväksynyt sairauttani ja tilannettani. Olen mennyt eteenpäin sinnillä ja raivolla, kenties myös halunnut näyttää itselleni ja muille että minähän kyllä pystyn opiskelemaan ja suorittamaan arkeani vaikka minulla on vaikea masennus. Itseni kuuntelu ja armollisuus on jäänyt syrjään. Olen soimannut itseäni päivistä, joina en ole pystynyt opiskelemaan. Asettanut riman liian korkealle. Ja kokenut epäonnistumista ja häpeää siitä, kun olen selitellyt puolitutuille meriselityksiä, miksi valmistun puoli vuotta myöhemmin kuin muut. Pahan olon peittäminen läheisiltä on myös kuormittavaa, ja siitä pitää opetella eroon.
Anteeksi sekava ajatusoksennus. Nyt oon jo peiton alla, oottelen iltalääkkeen vaikutusta että voin alkaa nukkumaan.
maanantai 11. huhtikuuta 2016
Haista paska, masennus!
Oon nyt niin kiihtyny et mun on vaikee pysyä paikallaan mut muistin että aioin tänää kirjottaa tän tekstin ni aattelin nyt sitte yrittää tätä. Valitettavasti päivällä mieleen nousseet ajatukset tuntuu hävinneen mutta kirjotan sit mitä nyt tulee mieleen.
Välillä minulla nousee viha tätä sairautta kohtaan. Mitä kaikkea se on minulta vienyt. Vaihtoon lähtö peruuntui. Joudun lähes päivittäin selittelemään puolitutuille, miksi olen vielä koulussa harjoittelun sijaan. Päivittäin joudun taistelemaan, että jaksan nousta ylös sängystä, opiskella ja käydä ihmisten ilmoilla. Tehdä töitä sen eteen, että jaksan nähdä kavereita. Lisäksi tämä paska sairaus saa minut kuluttamaan vähäisiä voimavarojani siihen, että liimaan - kaikki saumakohdat huolellisesti tiivistäen - ulkokuoren, jolla näytän jopa läheisimmille ystävilleni että hyvin menee. Ja se saa kaipaamaan "omaa aikaa", vain huomatakseni, että se on taas huijannut minut tilanteeseen, jossa ahdistus ja itsetuhoisuus saavat minut kiinni.
Välillä on katkera. ERITTÄIN katkera. Niin kuin jokaisen sairauden kohdalla sopeutumien prosessiin kuuluu, mietin usein MIKSI minulle tuli masennus. Mitä tein väärin? Miksi minä en pärjää? Katkeruus henkilöityy lapsuuden ajan kiusaajiin, ihmisiin jotka polkivat minut pohjamutiin murrosiän herkkinä itsetunnon kehityksen aikoina. Olen katkera myös siitä, mitä tämä sairaus on saanut minut tekemään itselleni. Ikuiset arvet nilkoissa. Miten selitän tämän pienille, ihmetteleville lapsille? Miten kestän ihmisten katseet etelänreissun lämmössä?
Välillä olen peloissani. Mielialat vaihtuvat nopeasti, enkä aamulla voi tietää, mitä päivä ja ilta tuo tullessaan (ja ei, minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä). Eilen illalla olisin halunnut ottaa yliannostuksen lääkkeitä, samoin tänä aamuna. Kuolemanpelko (ja se mitä sen jälkeen tapahtuu) on kuitenkin vielä toistaiseksi ollut esteenä viimeisen kynnyksen ylittämiselle. Usein pelkään sitä, että tulee samanlainen impulssi, joka on saanut minut viiltämään, ja kippaan useamman lääkepurkin sisällön kurkustani alas. Kuitenkin toivon, että joku pelastaisi minut siinä tilanteessa. Tulevaisuuden pelon ja toivottomuuden kanssa vastakkain on tieto, että minulla voi olla pitkä ja monivivahteinen elämä vielä edessä. Tunnetasolla vain se välillä jää kauas minusta, toivottomuus peittää sen synkillä varjoillaan.
Päivällä ja illalla puolestaan olo on ollut parempi, vauhdikkaampi, ja elämän tarjoamat mahdollisuudet ovat tuntuneet moninaisilta ja tavoittelemisen arvoisilta. Siihen on kuitenkin kiinteästi liittynyt alussa mainitsemani kiihtyneisyys ja kyvyttömyys olla paikallaan. Jatkuva liikkumisen, heilumisen, asennon vaihtamisen tai jonkin nypläämisen tarve on ärsyttävää, rasittavaa, pelottavaa ja kuluttavaa.
Välillä pintaan nousee uhmakkuus. Voi mielessäni kuvitella masennuksen mustaksi hahmoksi. Haluaisin hakata ja potkia sitä, heittää sen kenttään ja talloa. Sylkeä sen päälle halveksuen, solvata ja ivata. Pitää nälässä, syyllistää, haukkua. Vaatia kohtuuttomia suorituksia, näännyttää taakan alle, huolestuttaa ja saattaa stressin alaiseksi. Pilkata, kun kaikesta vaivannäöstä, stressistä ja huolesta huolimatta jokin menee vikaan, korkealle asetetut saavutukset eivät täyty. Kun täytyy kohdata epäonnistumisia, syyllisyyttä ja häpeää.
Ja lopulta huomaan, että kaikki, mitä olisin valmis tekemään kuvitellulle masennusmörölle, olen tehnytkin itselleni.
Mutta uhma ja ajoittain pilkistelevä toivo saavat minut vielä taistelemaan. Nousemaan ylös jokaisen kompuroinnin, harha-askeleen ja kaatumisen jälkeen. Niin että lopulta olen noussut ylös useammin kuin olen kaatunut. Haista paska, masennus, minä voitan sinut vielä! Ja sitten, sitten minua ei pitele mikään!
Välillä minulla nousee viha tätä sairautta kohtaan. Mitä kaikkea se on minulta vienyt. Vaihtoon lähtö peruuntui. Joudun lähes päivittäin selittelemään puolitutuille, miksi olen vielä koulussa harjoittelun sijaan. Päivittäin joudun taistelemaan, että jaksan nousta ylös sängystä, opiskella ja käydä ihmisten ilmoilla. Tehdä töitä sen eteen, että jaksan nähdä kavereita. Lisäksi tämä paska sairaus saa minut kuluttamaan vähäisiä voimavarojani siihen, että liimaan - kaikki saumakohdat huolellisesti tiivistäen - ulkokuoren, jolla näytän jopa läheisimmille ystävilleni että hyvin menee. Ja se saa kaipaamaan "omaa aikaa", vain huomatakseni, että se on taas huijannut minut tilanteeseen, jossa ahdistus ja itsetuhoisuus saavat minut kiinni.
Välillä on katkera. ERITTÄIN katkera. Niin kuin jokaisen sairauden kohdalla sopeutumien prosessiin kuuluu, mietin usein MIKSI minulle tuli masennus. Mitä tein väärin? Miksi minä en pärjää? Katkeruus henkilöityy lapsuuden ajan kiusaajiin, ihmisiin jotka polkivat minut pohjamutiin murrosiän herkkinä itsetunnon kehityksen aikoina. Olen katkera myös siitä, mitä tämä sairaus on saanut minut tekemään itselleni. Ikuiset arvet nilkoissa. Miten selitän tämän pienille, ihmetteleville lapsille? Miten kestän ihmisten katseet etelänreissun lämmössä?
Välillä olen peloissani. Mielialat vaihtuvat nopeasti, enkä aamulla voi tietää, mitä päivä ja ilta tuo tullessaan (ja ei, minulla ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä). Eilen illalla olisin halunnut ottaa yliannostuksen lääkkeitä, samoin tänä aamuna. Kuolemanpelko (ja se mitä sen jälkeen tapahtuu) on kuitenkin vielä toistaiseksi ollut esteenä viimeisen kynnyksen ylittämiselle. Usein pelkään sitä, että tulee samanlainen impulssi, joka on saanut minut viiltämään, ja kippaan useamman lääkepurkin sisällön kurkustani alas. Kuitenkin toivon, että joku pelastaisi minut siinä tilanteessa. Tulevaisuuden pelon ja toivottomuuden kanssa vastakkain on tieto, että minulla voi olla pitkä ja monivivahteinen elämä vielä edessä. Tunnetasolla vain se välillä jää kauas minusta, toivottomuus peittää sen synkillä varjoillaan.
Päivällä ja illalla puolestaan olo on ollut parempi, vauhdikkaampi, ja elämän tarjoamat mahdollisuudet ovat tuntuneet moninaisilta ja tavoittelemisen arvoisilta. Siihen on kuitenkin kiinteästi liittynyt alussa mainitsemani kiihtyneisyys ja kyvyttömyys olla paikallaan. Jatkuva liikkumisen, heilumisen, asennon vaihtamisen tai jonkin nypläämisen tarve on ärsyttävää, rasittavaa, pelottavaa ja kuluttavaa.
Välillä pintaan nousee uhmakkuus. Voi mielessäni kuvitella masennuksen mustaksi hahmoksi. Haluaisin hakata ja potkia sitä, heittää sen kenttään ja talloa. Sylkeä sen päälle halveksuen, solvata ja ivata. Pitää nälässä, syyllistää, haukkua. Vaatia kohtuuttomia suorituksia, näännyttää taakan alle, huolestuttaa ja saattaa stressin alaiseksi. Pilkata, kun kaikesta vaivannäöstä, stressistä ja huolesta huolimatta jokin menee vikaan, korkealle asetetut saavutukset eivät täyty. Kun täytyy kohdata epäonnistumisia, syyllisyyttä ja häpeää.
Ja lopulta huomaan, että kaikki, mitä olisin valmis tekemään kuvitellulle masennusmörölle, olen tehnytkin itselleni.
Mutta uhma ja ajoittain pilkistelevä toivo saavat minut vielä taistelemaan. Nousemaan ylös jokaisen kompuroinnin, harha-askeleen ja kaatumisen jälkeen. Niin että lopulta olen noussut ylös useammin kuin olen kaatunut. Haista paska, masennus, minä voitan sinut vielä! Ja sitten, sitten minua ei pitele mikään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)