Tarinani

Olipa kerran tyttö, joka taisteli vaikeaa masennusta vastaan. Tai oikeastaan nuori nainen, joka ei vielä osannut kutsua itseään niin. Kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden ikävuoden puolivälissä elämänmatkallaan.
Niin, hän taisteli masennusmörköä vastaan. Mörkö hyppäsi matkalle mukaan reilu vuosi takaperin. Elämä muuttui silloin huolettomasta ja onnellisesta taisteluksi pimeyden voimia vastaan. Ennen sitä mukaan oli jo tarttunut syömishäiriö. Niinä aikoina päivän tavoitteet onnellisen ystävien rikastaman elämän rinnalla olivat vaa'an lukemat, jotka määrittivät onnistumisen ihmisenä. Hänen elämänsä oli salailua, itsensä rääkkäämistä aliravitsemuksella ja pakonomaisella liikkumisella. Ja vaikka ne pahimmat ajat syömishäiriön kanssa ovat nyt hänen elämässään ohitse, ääni päässä syyttää painon noususta ja pakottavan kontrollin puuttumisesta. Ikään kuin elämä ei olisi hallinnassa, kun sairas kontrolli puuttuu ja tapahtuu lipsumisia väärään suuntaan.
Mutta siinä oli syömishäiriömörön osuus tästä tarinasta, ja on aika palata tarinan alkuperäiseen aiheeseen. Matkaan masennuksen kanssa.
Tämän mörön kuiskauksissa oli tummempi kaiku. Kaiku, joka kuiskaili, että et sinä kuitenkaan selviä. Sitä ennen se oli salakavalasti, pikkuhiljaa tyhjentänyt saavin, josta ammennetaan voimavaroja elämään ja tähän taisteluun. Se loi muuria pahan olon ympärille, sen peittämiseksi. Se kielsi kertomasta kenellekään, että se oli saamassa elämänpainissa niskalenkkiotetta. Viimeisillä voimillaan tyttö nakersi muuriin reikiä yrittäen valoittaa tilannetta auttavalle taholle. Mutta tämä vahva voima aiheutti syyllisyyttä ja häpeää, jotka tukkivat muuriin nakerrettuja reikiä, ja kielsivät tyttöä kertomasta kenellekään siitä, että voimavarojen saavissa oli enää muutama tilkka pohjalla.
Masennusmörkö oli vienyt tytön pohjalle jo monia kertoja. Tyttö ei enää pysynyt laskuissa, kuinka monta kertaa hänen oli täytynyt lähteä turvaan lukittujen ovien taakse. Siitäkin se osasi syyllistää ja tuottaa häpeää, käyttäen näitä tunteita rakentamaan esteitä avun hakemiseen. Ja siihen, että olisi rehellinen muille, tai edes itselleen siitä, että vaihtoehdot olivat vähissä.
Lopulta se sai tytön voimat hupenemaan niin, että että tyttö sortui toteuttamaan sen syöttämiä pakonomaisia ajatuksia. Ensin viiltämään. Sitten se vei tytön viimeisen oljenkorren, toivon. Sen jälkeen mörön oli helpompi saada toteuttamaan vahvinta toivettaan, ja tyttö kippasi kerralla kymmenkertaisen annoksen lääkettään.
Mutta tytöllä oli vielä viimeinen oljenkorsi käytettävissään. Kuolemanpelko. Se auttoi häntä kertomaan ystävälleen tapahtuneesta, ja tilanne voitiin vielä korjata. Tuo sama voima sai lopulta kertomaan myös jäähyväisvideosta, ja suunnitelmista toteuttaa se lopullisin.
Tällä hetkellä tyttö on jälleen lukittujen ovien tuomassa turvassa. Mutta taistelu jatkuu edelleen. Tytön läheiset ovat saaneet lopulta kuulla tilanteesta. He kertoivat, että hän on heille tärkeä ja rakas, eivätkä he halua luopua hänestä.
Nyt tyttö taistelee edelleen, mutta hänellä on paljon kysymyksiä. Mikä merkitys hänen elämällään on? Mitä hän on tehnyt väärin, koska hän on taas pohjalla? Miksi hänen täytyy kärsiä loputtomasti siksi, etteivät läheiset joutuisi kärsimään? Pystyykö hän irrottautumaan niskalenkkiotteesta? Onko tämä vain viivytystaistelua, onko lopulta lopputulos sama?
Tyttö yrittää parhaillaan pitää kynsin ja hampain kiinni rehellisyydestä, ettei valhe antaidi tilaisuutta mörölle voittaa. Jaksaa eteenpäin hengenveto kerrallaan. Kasvattaa sitä heikkoa toivonkipinää, jotta vielä jonain päivänä se syttyisi lämmittäväksi roihuksi.

Rikottu

Kirjoitan pitkästä aikaa, eikä luvassa ole mikään iloinen teksti.
Mulla menee taas huonosti. Tuntuu kuin edessä olisi umpikuja: silmänkantamattomiin pystysuoraa sileää vuorenseinämää, jossa ei ole mitään mihin tarttua. Pari viikkoo sitten tää alko, syvimmästä viillosta tähän mennessä, joka tikattiin. Avohoitoa tiivistettiin. Kunnes viime viikon lopulla tuli kunnon romahdus. Kaivoin lääkkeet kaapista, kuvasin itkien jäähyväisvideon. Mutta kuitenkin pystyin taistelemaan ajatusta vastaan..muutaman päivän. Toissailtana en vain enää jaksanut, ja otin yliannostuksen. Säikähdin, herätin ystävän joka soitti ambulanssin. Päivystyksessä hiilet naamaan ja seuraavana päivänä kotiin.
Tänään oli sitten se hoitoneuvottelu. Kerroin tästä kaikesta, ja lopulta päädyttiin osastohoitoon. Mahdollisimman lyhyeen sellaiseen.
Täällä olen sitten ollut tämän päivän. Itkenyt, kieriskellyt tuskissani ja nappaillut tarvittavia lääkkeitä. Kuunnellut musiikkia. Ja miettinyt että lähtisin vain pois toteuttamaan se lopullisimman. En jaksa enää ammentaa toivoa mistään. Tuskissani olen yrittänyt purra itseäni, mutten ole vienyt sitä loppuun saakka. Ja välillä katunut tänne tuloa, kun ei ole mahdollisuutta tehdä sitä lopullisinta.
En tiedä onko minulla enää tulevaisuutta.
EDIT. Näin tänään lääkäriä ja tehdään lääkemuutoksia. Toivo täytyy nyt vain kaivaa esiin!