Viimeistä kertaa osastolla

Päädyin suljetulle osastolle jälleen. Mikä tähän johti?
Koko kesä on ollut vaikeaa. Sinnittelyä. Hyvät päivät tuntuu voivan laskea yhden käden sormilla. Toki huonoihinkin päiviin mahtuu myös hyviä hetkiä.

Olen viime aikoina miettinyt, onko viimeisen vuoden sinnittely koulun kanssa osastojaksojen välillä aiheuttanut sen, että kesän koittaessa sairaslomineen uuvuin täysin. En ole jaksanut tehdä oikein mitään. Kaikkeen on täytynyt pakottaa itsensä, eikä kivoistakaan jutuista ole osannut nauttia.

Tiedän, että myös osa tutuistani lukee blogia, ja toivon, ettei tämä seuraava teksti järkytä liikaa. Haluan kuitenkin pitää blogiani niin, että voin puhua avoimesti kaikesta. Lukeminen siis omalla vastuulla ;)

Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni koko kesän, voimistuen viime viikkoina. Eilen illalla sitten kävi niin, että illalla, kun olin hetken yksin kotona, ahdistus hyökyi yli. Itkin ja kirjoitin jäähyväiskirjeen läheisilleni. Hain lääkkeitä ja sulkeuduin niiden kanssa huoneeseen. Itkin ja katsoin lääkepakkauksia. Niillä saisi hengen itseltään. Muistin ystäväni kanssa tehdyn sopimuksen viiltelyä koskien. Soitin hänelle itkunsekaisen puhelun siitä, mitä olin tekemässä. Hän oli huolissaan, ja halusi olla kanssani puhelimessa, kunnes äiti tuli kotiin. Sitten kerroin äidille, että suunnittelin ottavani yliannostuksen. Äiti itki, ja sanoi että älä tee sitä, että he eivät halua menettää minua. Itkettiin siinä sitten koko ilta.

Päätettiin, että osasto on minulle parempi paikka. Lähdettiin kotikaupunkini päivystykseen. Päivystyksen kautta osastolle, ja täällä nyt sitten ollaan. Ilman ulkoilulupia, koska en luota tällä hetkellä siihen, että voisin olla viiltelemättä, jos minulla on mahdollisuus päästä yksin kauppaan.

Näin tänään lääkäriä. Päätöksiä tehdään kuulemma huomenna tiimissä, jossa on useampi asiantuntija. Saan tietää jatkosta siis perjantaina. Pelottaa, mitä tuleman pitää. Lääkäri kysyi, onko minulla toivetta osastohoidon pituudesta. Sanoin, että haluaisin saada asiat sille mallille, että pärjään kotona ja että tämä olisi viimeinen osastojaksoni. Puhuttiin myös uudelleen aktivoituneesta syömishäiriöoireilusta. Lääkäri ehdotti hoitosopimusta asian suhteen, mutta hoitaja sanoi että seurataan. Syöminen on vaikeaa, tänäänkin olen ollut nälkäheikotuksessa suurimman osan päivästä.

Osastolla aika kuluu hitaasti. Ei tekemistä, ahdistus kokoajan läsnä. Taistelen jatkuvasti sitä vastaan, etten vahingoittaisi itseäni. Toivon, että illan aikana saisin keskustella jonkun hoitajan kanssa. Kynnys mennä kysymään on suuri, mutta yritän illan aikana saada sen onnistumaan. Itkettää, mutta itku ei vain tule.

Välillä vain tuntuu, että haluaisin luovuttaa. Kuitenkin tänään, kun sain puhuttua itkunsekaisesti hoitajan kanssa syyllisyydestäni siitä, että olen jälleen täällä ja pelosta, voidaanko minua enää auttaa, oloni helpottui ja ilta on ollut helpompi. Taistelutahtoni heräsi jälleen. Koetan nyt vain ottaa päivän kerrallaan ja odottaa perjantaita, jolloin saan kuulla jatkosta.

Ajatusvirtaa

Olen epäonnistunut.
Paranemisessa.
En osaa elää.
Syyttävä ääni päässäni haukkuu
kun en uskalla tehdä sitä lopullista ratkaisua.
Tuntuu, että osastohoitokertoja on jo liian monta.
Tuntuu, että otsassani on leima:
Osastokierteessä.
Se on suurimpia syitä siihen,
että en uskalla pyytää apua osastohoidon muodossa.
Mielessäni pyörii ajatus, että kaikki hoidot on kohdallani jo kokeiltu.
Että olisi jo aika luovuttaa.
Tuntuu, ettei minulla ole lupaa puhua itsetuhoisista ajatuksistani,
koska en ole kertaakaan sitä yrittänyt.
Samalla välillä pelkään itseäni.
Että samanlainen impulssi, joka aiheuttaa viiltelyn,
vie minut mukanaan.
Välillä itken synkimpinä hetkinä sitä,
että joudun ikuiseen eroon läheisistäni.
Vailla toivoa jälleennäkemisestä.
Tuntuu, etten ole yrittänyt tarpeeksi,
ja kun yritän jotain, sekään ei auta.
Vielä 15 pitkää päivää avohoidon alkamiseen.
Miksi minulle ei voisi tulla vaikka sydänkohtaus,
jotta pääsisin tuskistani?
Miksi olen niin heikko, ja epäonnistunut
että en jaksaa kantaa taakkaani?

Tein tänään masennustestin. 47 pistettä. 30 pistettä vaikean masennuksen alaraja. Kaipaan sitä viikkoa, yhtä viikkoa, kun pisteet kävivät lievän masennuksen puolella.

viimeistä kertaa...

Mulla alkaa olla mitta täynnä. Voimat lopussa. En vaan jaksa enää tätä p*skaa. Päivästä toiseen, ilman päämäärää. Mitään ei saa tehtyä, projekti stressaa. Oon toimintakyvytön jos en jaksa paria tuntia potkia itteeni liikkeelle.
En osaa itkeä, en puhua tuskaani pois. Terä kuiskailee tarttumaan siihen..
Haluaisin vain luovuttaa ja sanoa teille hyvästit...

Ahdistus

Ahdistaa.
On vaikea hengittää.
Tuntuu kuin rintakehäni päällä olisi raskas paino
tai metallivanne, äärimmilleen kiristetty.
Haluaisin vain olla yksin kotona
jotta voisin viiltää.
En jaksa tehdä mitään,
muutaman kotiaskareen jälkeen
ahdistus vie voimat ja keskittymiskyvyn.
Haluaisin vain itkeä,
mutten halua että kukaan huomaa kyyneleitäni.
Avohoitoa ei oikeastaan ole,
vain lupa soittaa,
ja useamman soiton jälkeen
tarjotaan osastopaikkaa,
jota en halua.
Välillä kaipaan vain niin kovasti uuteen kotikaupunkiini,
ja sinne osastolle avun piiriin.
Mutten kai ole vielä tarpeeksi pohjalla.

Sairaslomalaisen arkea

Olen nyt ollut puolitoista viikkoa kotona viimeisimmän osastojakson jälkeen. Mainitsinkin jossain postauksessani avo-osastolla olosta. Kotiuduin kesäkuun toisella viikolla suljetulta osastolta sähköhoidon jälkeen. Osastolta lähtiessä mieliala oli korkealla ja hyvästelin tutuiksi tulleet hoitajat sanoen, että toivottavasti ei nähdä enää näissä merkeissä. Silloin sairaslomalaisen arkeni alkoi.

Selvisin kotona vajaa kaksi viikkoa. Vietin aikaani kotipaikkakunnallani, sisarusteni kanssa. Sähköhoidon jälkeen mieliala oli korjaantunut paljon, masennustestin pisteetkin laskivat lievän masennuksen puolelle. Parhain vaikutus kesti viikon ajan, sen jälkeen itsetuhoiset ajatukset palasivat ensimmäisen kerran. Viikon sen jälkeen sinnittelin, mutta viiltely ja itsetuhoisuus sekä ahdistuksen muuttuminen tuskaisuudeksi alkoivat tehdä kotona olemisesta mahdotonta.

Lopulta juhannusviikon maanantaina, avohoidon hoitajan suosituksesta päädyin päivystyksen kautta kotipaikkakuntani, jossa asun kesän ajan, pienelle avo-osastolle. Itsetuhoisuuteni vuoksi mietittiin, olenko turvassa avo-osastolla, mutta sinne kuitenkin päädyin. Osastojaksooni mahtui monenlaista, myös itseni vahingoittamista. Lääkäri oli todella kokematon, ei uskaltanut ottaa kantaa mihinkään. No, tarvittavia lääkkeitä lisättiin, ja ne ovat olleetkin tukirankana arjessa selviämisessä.

Olin lopulta osastolla 1,5 viikkoa. Sitten pakkasin tavarani ja totesin, että osasto on antanut minulle sen, minkä voi. Itsetuhoisia ajatuksia oli edelleen, mutta niiden toteuttaminen olisi onnistunut myös osastolla. Ajattelin lähtiessäni, että jos vielä osastohoitoa tarvitsen, pyrin hakeutumaan opiskelupaikkakuntani suljetulle osastolle, koska sieltä tunnen saavani asiantuntevampaa apua.

Nyt olen ollut vajaa kaksi viikkoa kotona. Viime viikonloppu sujui paremmin, kun olin reissussa viikonlopun. Myös alkuviikko oli hyvä, tämän viikon maanantaina oli paras päivä aikoihin. Sen jälkeen on ollut ailahtelevaista. Olen ollut todella väsynyt, mitä on ollut vaikea hyväksyä. Keskiviikkona iski epätoivo, ja sorruin viiltämään. Se toi mukanaan myös itsetuhoiset ajatukset voimakkaina. Hetken aikaa pelkäsin, että menen ja otan useamman lääkepurkin sisällön samanlaisen ''pakon'' saattelemana kuin viiltely tapahtui. Itkin epätoivoisena sitä, etten jaksa enää ja sitä, että läheiseni voisivat antaa tekoni anteeksi. Onneksi tilanne raukeni, ja pystyin alkaa nukkumaan myöhemmin.

Sen jälkeen mieliala on ollut vaihteleva. Olen kuitenkin yllättävän hyvin jaksanut olla muiden seurassa, mutta omaa aikaa ja tilaa kaipaa huomaa kaipaavansa, kun ei ole omaa paikkaa mihin vetäytyä hetkeksi levähtämään.

Hetkittäin ajatus siitä, että seuraava hoitokontakti on vasta elokuussa, on tuntunut vaikealta, jopa mahdottomalta. Nyt kuitenkin olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että pärjään tuon ajan kotona. En vielä uskalla ajatella sitä, että osastojaksot ovat kohdallani historiaa. Niin monesti olen jo niin ajatellut ja joutunut pettymään. Olen miettinytkin, että jos osastojakso olisi ollut pidempi, olisin kenties voinut välttyä tältä sairaalakierteeltä. Kuka tietää...

Mutta nyt päätän pitkän, polveilevan tekstini ja jatkan arkeani toivoen tasaisempaa tietä kuljettavaksi...