Viimeistä kertaa osastolla

Päädyin suljetulle osastolle jälleen. Mikä tähän johti?
Koko kesä on ollut vaikeaa. Sinnittelyä. Hyvät päivät tuntuu voivan laskea yhden käden sormilla. Toki huonoihinkin päiviin mahtuu myös hyviä hetkiä.

Olen viime aikoina miettinyt, onko viimeisen vuoden sinnittely koulun kanssa osastojaksojen välillä aiheuttanut sen, että kesän koittaessa sairaslomineen uuvuin täysin. En ole jaksanut tehdä oikein mitään. Kaikkeen on täytynyt pakottaa itsensä, eikä kivoistakaan jutuista ole osannut nauttia.

Tiedän, että myös osa tutuistani lukee blogia, ja toivon, ettei tämä seuraava teksti järkytä liikaa. Haluan kuitenkin pitää blogiani niin, että voin puhua avoimesti kaikesta. Lukeminen siis omalla vastuulla ;)

Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni koko kesän, voimistuen viime viikkoina. Eilen illalla sitten kävi niin, että illalla, kun olin hetken yksin kotona, ahdistus hyökyi yli. Itkin ja kirjoitin jäähyväiskirjeen läheisilleni. Hain lääkkeitä ja sulkeuduin niiden kanssa huoneeseen. Itkin ja katsoin lääkepakkauksia. Niillä saisi hengen itseltään. Muistin ystäväni kanssa tehdyn sopimuksen viiltelyä koskien. Soitin hänelle itkunsekaisen puhelun siitä, mitä olin tekemässä. Hän oli huolissaan, ja halusi olla kanssani puhelimessa, kunnes äiti tuli kotiin. Sitten kerroin äidille, että suunnittelin ottavani yliannostuksen. Äiti itki, ja sanoi että älä tee sitä, että he eivät halua menettää minua. Itkettiin siinä sitten koko ilta.

Päätettiin, että osasto on minulle parempi paikka. Lähdettiin kotikaupunkini päivystykseen. Päivystyksen kautta osastolle, ja täällä nyt sitten ollaan. Ilman ulkoilulupia, koska en luota tällä hetkellä siihen, että voisin olla viiltelemättä, jos minulla on mahdollisuus päästä yksin kauppaan.

Näin tänään lääkäriä. Päätöksiä tehdään kuulemma huomenna tiimissä, jossa on useampi asiantuntija. Saan tietää jatkosta siis perjantaina. Pelottaa, mitä tuleman pitää. Lääkäri kysyi, onko minulla toivetta osastohoidon pituudesta. Sanoin, että haluaisin saada asiat sille mallille, että pärjään kotona ja että tämä olisi viimeinen osastojaksoni. Puhuttiin myös uudelleen aktivoituneesta syömishäiriöoireilusta. Lääkäri ehdotti hoitosopimusta asian suhteen, mutta hoitaja sanoi että seurataan. Syöminen on vaikeaa, tänäänkin olen ollut nälkäheikotuksessa suurimman osan päivästä.

Osastolla aika kuluu hitaasti. Ei tekemistä, ahdistus kokoajan läsnä. Taistelen jatkuvasti sitä vastaan, etten vahingoittaisi itseäni. Toivon, että illan aikana saisin keskustella jonkun hoitajan kanssa. Kynnys mennä kysymään on suuri, mutta yritän illan aikana saada sen onnistumaan. Itkettää, mutta itku ei vain tule.

Välillä vain tuntuu, että haluaisin luovuttaa. Kuitenkin tänään, kun sain puhuttua itkunsekaisesti hoitajan kanssa syyllisyydestäni siitä, että olen jälleen täällä ja pelosta, voidaanko minua enää auttaa, oloni helpottui ja ilta on ollut helpompi. Taistelutahtoni heräsi jälleen. Koetan nyt vain ottaa päivän kerrallaan ja odottaa perjantaita, jolloin saan kuulla jatkosta.