Kirjoitan pitkästä aikaa, eikä luvassa ole mikään iloinen teksti.
Mulla menee taas huonosti. Tuntuu kuin edessä olisi umpikuja: silmänkantamattomiin pystysuoraa sileää vuorenseinämää, jossa ei ole mitään mihin tarttua. Pari viikkoo sitten tää alko, syvimmästä viillosta tähän mennessä, joka tikattiin. Avohoitoa tiivistettiin. Kunnes viime viikon lopulla tuli kunnon romahdus. Kaivoin lääkkeet kaapista, kuvasin itkien jäähyväisvideon. Mutta kuitenkin pystyin taistelemaan ajatusta vastaan..muutaman päivän. Toissailtana en vain enää jaksanut, ja otin yliannostuksen. Säikähdin, herätin ystävän joka soitti ambulanssin. Päivystyksessä hiilet naamaan ja seuraavana päivänä kotiin.
Tänään oli sitten se hoitoneuvottelu. Kerroin tästä kaikesta, ja lopulta päädyttiin osastohoitoon. Mahdollisimman lyhyeen sellaiseen.
Täällä olen sitten ollut tämän päivän. Itkenyt, kieriskellyt tuskissani ja nappaillut tarvittavia lääkkeitä. Kuunnellut musiikkia. Ja miettinyt että lähtisin vain pois toteuttamaan se lopullisimman. En jaksa enää ammentaa toivoa mistään. Tuskissani olen yrittänyt purra itseäni, mutten ole vienyt sitä loppuun saakka. Ja välillä katunut tänne tuloa, kun ei ole mahdollisuutta tehdä sitä lopullisinta.
En tiedä onko minulla enää tulevaisuutta.
EDIT. Näin tänään lääkäriä ja tehdään lääkemuutoksia. Toivo täytyy nyt vain kaivaa esiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti