Tänään on torstai. Ihan tavallinen arkipäivä. Viimeinen arkipäivä ennen perjantaita ja viikonlopun alkua.
Tällä hetkellä kaikki päivät tuntuvat samanlaisilta. Kiertyvät mytyiksi, samaksi harmaaksi massaksi. Aamulla kello herättää, ja taistelen itseni ylös lämpimän peiton alta. Aamupalalle, aamupalalle. Yritän käynnistää päivääni, aamutupakan kautta pyörän selkään ja koululle. Tietokoneen ääreen tehtävien tekoon.
Tänään en jaksanut. Aamulla kellon soidessa sammutin sen ja käänsin kylkeä. Heräsin vasta tunnin päästä, tuntia ennen puolta päivää. Ja nousin ylös sitäkin myöhemmin. Olin väsynyt ja alamaissa. Aamupalaa laittaessa ajatukset kääntyivät siihen, että käyttäisi puukkoa toiseen tarkoitukseen. Henkisen kivun muuttamiseksi fyysiseen muotoon.
Tein sentään yhden oikean valinnan. Lähdin ystävän luo kun hän pyysi, enkä jäänyt tietokoneen ääreen hakkaamaan päätäni seinään koulutehtävien parissa. Tänään ne eivät kuitenkaan olisi onnistuneet.
Tiistaina ja keskiviikkona sain raahauduttua koululle opiskelemaan. Tiistaina hyvällä onnistumisen fiiliksellä ja ajatuksella, että selviän näistä tehtävistä. Näistä kahdesta opiskelukuukaudesta, ja sitten olisin viittä vaille valmis. Eilen kuitenkin takkusi, ja muutaman tunnin vääntämisen jälkeen raahauduin takaisin kämpälle. Epätoivo siitä, etten koskaan saa näitä tehtyä, nousi pinnalle.
Raahautuminen kuvaa viime aikojen siirtymisiäni paikasta toiseen loistavasti. Kroppa tuntuu olevan ihan finaalissa. Jalat ja kädet vapisevat, lihaksia pakottaa, päässä heittää tai tuntuu muuten vain hölmöltä ja hengästyn pienistäkin matkoista. Leposyke kipuaa toiselle sadalle. Hengittäminen on vaikeaa. Päätä särkee ja väsyttää, nukkuipa miten paljon tahansa. Kaikki tekeminen täytyy pakottaa - oli se sitten mukavaa tai epämiellyttävää tekemistä. Päivät kuluvat, katson kelloa ja odotan iltaa ja nukkumaan pääsyä. Jota seuraa uusi aamu ja uusi päivä, täynnä väsymystä ja velvollisuuksia.
Viime aikojen hyvä fiilis on kääntymässä laskuun. Viiltely ja itsetuhoisuus ovat taas alkaneet pulpahdella pintaan. Mitä mieltä on sinnitellä aamusta toiseen, päivästä päivään, illasta iltaan. Pakottaen itsensä hoitamaan velvollisuudet ja rutiinit, ja loppuaika maata sängyllä vapisevana hyytelökasana tappamassa aikaa? Ystävien tapaamiseen ei tunnu olevan aikaa, voimia tai uskallusta. Entä jos romahdankin? Entä jos en jaksakaan, ja joudun vain sinnittelemään, kun ei heti poiskaan voi lähteä...
Tänään tosin tapasin kahta ystävää, mikä oli oikein piristävää. Pitäisi vain luottaa siihen ja opetella näyttämään ystäville muitakin tunteita kuin iloista huolettomuutta ja "ihan hyvää" -heittoja.
Minun on vaikea hyväksyä tätä sairautta. Sitä, että tulee näitäkin päiviä kun opiskelu ei onnistukaan. Ettei se ole laiskuutta vaan itsensä kuuntelemista ja kuuluu taudinkuvaan. Jääräpäisyys on vahva osa minua. Lääkäri yritti tänään vakuuttaa minulle, että täytyisi jättää koulutyöt syksylle ja antaa nyt aikaa toipumiselle. Mutta kun en haluaisi viivyttää valmistumistani enää yhtään. Ja koulutyöt antavat mahdollisuuden pitää jonkinlaista rutiinia yllä.
Stressi on kuulemma vienyt kropan ylirasitustilaan. Jotain korjausliikkeitä tässä on alettava tehdä, ennen kuin luisun uudelleen montun pohjalle. Aika näyttää, mitä ne tulevat olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti