Minulla on takanani useampi itsemurha"yritys". Kertaakaan en ole päättänyt vahvasti, että teen sen. Toive kuolemasta on ollut voimakas, mutta kuolemanpelko on ollut vielä suurempi. Myös sen tiedostaminen, kuinka moni siitä joutuisi kärsimään, on saanut minut hakeutumaan hoitoon, ennen kuin olen ottanut sen viimeisen askeleen. Vaikkakin niinä hetkinä tuska ja epätoivo on ollut niin suuri, etten ole enää pystynyt ja jaksanut ajatella läheisiäni, sietokyky on ylittynyt.
Niinä hetkinä olen perustellut itselleni ratkaisun oikeutusta sillä, että läheiseni tulevat jossain kohtaa elämäänsä kuitenkin kärsimään, joten miksi minun täytyisi kärsiä hetkestä, tunnista, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen vain siksi, ettei kukaan muu joutuisi kärsimään? Ja mitä iloa olemassaolostani on kellekään, jos pystyn vain olemaan sänkyni nurkassa käpertyneenä itkemässä?
*Tämä ei ole oikeutus itsemurhaan, ja ymmärrän selkeinä hetkinä, että minun elämäni ei ole tarkoitettu vielä loppuvaksi. Voin vielä parantua, nauttia elämästä, kenties jopa auttaa monia ihmisiä..*
No, siirrytään itse kirjoituksen aiheeseen. Olen sivunnut näitä aiheita useamman kerran aiemmissa postauksissani, mutta haluan kirjoittaa niistä tarkemmin omaan postaukseensa. Varsinkin, kun itsetuhoiset ajatukset ovat olleet melko voimakkaastikin pinnalla viime aikoina.
Ensimmäinen kerta, josta olen maininnutkin aiemmin ehkä useammassakin kirjoituksessa, tapahtui syys-lokakuun vaihteessa viime vuonna. Sillä hetkellä olin tehostetussa avun piirissä, kontakteja oli päivittäin. Sekään ei vain tuntunut riittävän. Käynneillä hoitajan luona sain hetkellistä helpotusta olooni, mutta jo sitä seuranneen tunnin aikana paha olo taas hyökyi päälleni. Sinä torstaipäivänä olin käynyt hoitajien luona juttelmassa, ja olimme puhuneet myös osastohoidosta vaihtoehtona.
Kun pääsin kotiin, paha olo vyöryi taas ylitseni. Kuuntelin muutamaa kappaletta, makasin sängylläni ja itkin lohduttomasti, jopa hysteeriseti.
"Kun multaan vanhan erämaan
Ajattomaan lohduttavaan
Palaan kerran uudestaan
Älä jää mua suremaan."
Lohtu - Live Aid Uusi Lastensairaala 2017
-Tämä säe erityisesti pyöri uudestaan ja uudestaan, ja visualisoin sen silmieni eteen. Itkiessäni hysteerisesti mieleeni tuli neljännessä kerroksessa olevan huoneeni leveä ikkunalauta, sen isot ikkunat - ja niiden tarjoamat mahdollisuudet. Näin suljettujen silmieni edessä itseni leijailemassa ilmassa, vaakatasossa raajat X:n mallissa, kuten laskuvarjohyppääjilla (tai millä lie), ennen varjon aukeamista. Vaaleat, pitkät hiukseni viuhkan malliin pääni ympärille leviten. Sitten pieni tömähdys, ja seuraavassa mielikuvassa olin jo valkeissa vaatteissa avonaisessa ruumisarkussa, ja mikä tärkeintä, kasvoillani vihdoin levollinen ilme. Arkun ympärille en pystynyt mielikuvaani ulottamaan, suljin sen tiiviisti pois mielikuvastani.
Seuraavassa hetkessä päätin, että minun on katsottava kuolemaa silmästä silmään. Edelleen nyyhkyttäen kiipesin ikkunalaudalleni, ja avasin ikkunan. Menin seisomaan avonaiseen kohtaan (se oli iso, mahduin helposti seisomaan siinä ja tilaa vielä jäikin), otin ikkunankarmista kiinni, ja kurkotin päätäni ulkoilmaan. Tuijotin allani aukeavaa tyhjyyttä, alhaalla häämöttävää punaista kivetystä, ja sama mielikuva pyöri mielessäni. Vain yksi askel, ja...se olisi siinä. Seistyäni siinä hetken vetäydyin takaisin sisään, sängylleni nyyhkyttämään. Kuten varmaan aiemmin teksteistäni on käynyt ilmi, seuraavana päivänä tästä ja muusta kuultuaan päivystävä psykiatri lähetti minut osastohoitoon, vapaaehtoiseen.
Janna -Sä et ole hullu ja Kurkela -Ingrid -Nämä kaksi kappaletta olivat myös kovalla kulutuksella, ja liitin ne myös edellä kuvaamaani tilanteeseen.
Seuraavat muistot liittyvät viimeisimpään osastojaksooni. Edellisenä iltana ennen osastolle päätymistäni kävin kämppäni parvekkeella puristamassa kaidetta ja kurkkimassa alas. Se oli vain lyhyt hetki, mutta kuolemantoive oli vahva. Kun seuraavana päivänä lääkäri sai suostuteltua minut vapaaehtoiseen osastohoitoon (myös pakkohoidolla uhkailemalla), sain luvan viedä pyöräni kotiin ennen osastolle menoa. Sillä matkalla olisin vain halunnut ajaa autojen alle, ja silmäni löysivät lukemattomia tapoja hankkiutua hengestäni eroon. Taistelin kuitenkin itseni osastolle mahdollisimman nopeasti, ennen kuin aloin toteuttaa itsemurha- tai pakoaikeitani.
Kirjotin jo yhdessä osastopostauksessani itsemurhan yrittämisestä osastolla. Virittelemäni hirttoköydet olivat heppoisia, enkä vienyt loppuun asti yritystäni taaskaan. Hirttonaru kaulani ympärillä kuuntelin Heli Kajon -Jos mä kuolen nuorena. Säikähdin, sillä ajatukseni itsemurhan toteuttamisesta oli voimakkaampi kuin edellisellisillä kerroilla kertaakaan. Minulla tuli tunne, että nyt on minun hetkeni lähteä tästä maailmasta. Aloin kiristää silmukkaa käsin, koska sen mitta ei riittänyt sen ripustamiseen. Tämänkin yrityksen keskeytin itse.
Tälläkin hetkellä kamppailen itsetuhoisten ajatusten kanssa. Minulla on useampi suunnitelma, jotka ovat varmoja. Tällä hetkellä en kuitenkaan pidä itsemurhaa hyväksyttävänä tapana lähteä täältä. Eloni on tasapainoilua itsetuhoisia ajatuksia sietäessä ja blokatessa. Sekä sen häilyvän rajan etsimistä, mihin asti tilanne on hallinnassani.
Tällaista tällä kertaa, toivottavasti saitte jotain irti :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti