Viime päivät ovat olleet raskaita. Levoton olo vaivaa jatkuvasti, aivan kuin levottomat jalat olisivat vallanneet pelkkien jalkojen sijaan koko kropan. Minun on vaikea istua paikallaan, vaikea olla makuullaan. Herään öisin monta kertaa ja aamulla aiemmin kuin ennen (tästä voinen osittain syyttää aikaista nukkumaanmenoa ja osastorytmin jäämistä päälle, enhän ole ollut kotona vasta kuin reilun viikon). Vaikeinta on yöunien katkonaisuus ja jo aikaisin aamulla, puoliunessa alkava levottomuus. Sekä levottomuutta seuraava ahdistuneisuus, ja siitä taas seuraa vaikeus hengittää. Ja kun hengitys vaikeutuu, meinaa iskeä hätä.
Viime keskiviikkona kävin ensimmäistä kertaa eri hoitajalla, joka tosin on ennestään tuttu. Oon kesän eri paikkakunnalla, joten hoitotahokin vaihtui (en jaksa muistaa, olenko tästä aiemmin maininnut). Se, että hoitaja otti heti puheeksi paikallisen osaston, sai mut varpailleen. Sen jälkeen oon miettinyt asiaa, se on tullut uniinkin asti. En haluaisi osastolle enää kertaakaan. Taakse jääneet kolme (/viisi) kertaa painavat takaraivossa, ja tuntuu, että minun täytyisi jo pärjätä omillani.
En myöskään kaipaa osaston arkea: aikainen herätys, lääkkeet, ruokailut toisensa perään. Tupakalla ravaaminen, josta yritän nyt epätoivoisesti pyristellä eroon. Minun kohdallani liikunnan vähyys, kaavamaisesti samanlaisina toistuvat päivät. Enkä oikein tiedä, tuoko hoitajien läsnäolo lisäarvoa ajatusten purkamiselle. Tällä hetkellä tuntuu, etten jaksaisi puhua kenellekään. Toivon vain, että sattuisi vaikka onnettomuus, joka toisi levon. Ja en haluaisi puhua kenellekään itsetuhoisuudestani, jotta kukaan ei tuntisi syyllisyyttä, jos päätyisinkin tekemään sen.
Tällä hetkellä tunnun olevan hukassa kaiken suhteen. Popsin lääkkeitä ihmetellen, miksi osa lääkkeistä on edes määrätty minulle. Olen ilman tarvittavia lääkkeitä, vaikka välillä vain toivoisi helpotusta niistä. En tiedä, pitäisikö mun yrittää taistella elämän eteen, vai valmistella kuolemaani. Salassa tietenkin. Älkääkä säikähtäkö, en mä blogiin kirjottais näin jos oisin toteuttamassa sitä, koska tästä tietää muutamat tututkin.
Välillä olen vain niin väsynyt ja toivoton: miksi tämä ahdistus ja levottomuus ei jätä minua rauhaan kuin pieniksi, ohikiitäviksi hetkiksi? Miksi olen näin voimaton ja heikko tämän kaiken edessä? Syytetäänkö minua kohta hoitotaholta siitä, että en ole osannut aikuistua, koska olen joutunut osastolle jo niin monesti?
Välillä olen vain niin väsynyt jopa toisten ihmisten seuraan: levottomuus ja ahdistuneisuus ei anna lupaa olla paikallaan, vaan kokoajan pitäisi vääntelehtiä ja kääntelehtiä. Mutta yksinäisyyskään ei näitä tuntemuksia poista.
https://www.youtube.com/watch?v=YP1YTPtHyK8
Ylle linkittämäni laulu on ollut kovassa kulutuksessa viime päivinä. Sen kertomaa rakkaustarinaa voisi kohdallani verrata rakkauteen elämää kohtaan. Karu puoli elämästä on paljastanut kalseat kasvonsa, rakkauteni elämää kohtaan ei tunnu riittävän, antavan tarpeeksi voimaa jaksaa taistella elämisen puolesta. Ja silti, silti kuolemanpelko on vieläkin suurempi, ja kärsimys täällä jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti